14 = mennyttä ja tulevaa

Lokakuun viimeisenä päivänä, eli siis eilen, Rakas, Paras ja Kaunein Teräsmummomme, Kali THE Kaamea täytti kunnioitettavat 14 vuotta! Eikä vieläkään ikä muoria paina, mitä nyt kuulo on - ihan oikeasti, heikentynyt. (Nuorempana kuulo oli vain sangen valikoiva ;)) Lisänimen THE Kaamea, Kalima ansaitsi nuoruusvuosinaan, Kali oli _todella_ kaamea ensimmäiset 3 vuotta; sen jälkeen se tasaantui sen verran että tuumin jotta ehkä tästä selvitään - ja 5 vuotiaana se oli oikea unelma jo.

Rakas, Raivostuttava Kalima; Neljääntoista vuoteen on mahtunut paljon - toivottavasti kokemuksia kertyy vielä rutkasti lisää. Mutta, päivä kerrallaan - kiitollisena jokaisesta hetkestä, niistä kaameistakin.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä, eli siis tänään maanantaina, tulee Rakkaimmalle, Parhaimmalle ja Kauneimmalle Trio Kopakapanalle täyteen 14 vuorokautta! Seisomaan pyritään, kovasti nahistellaan ja silmätkin ovat jo raollaan. Ihanuudet - ehkä nuo kaikki kolme vois jäädä kotiin asumaan? ;)

Tää nukkuis niinku täsä

ja tää täsä

sammui kesken matkan

Ihana pieni perhe

Trio Kopakapana

Tri Kopakapana

Pentulaatikosta kuuluu murinaa ja haukuntaa, ja ei, se ei ole Hip joka elämöi :D Myös ensiaskeleita jo yritetään kovasti ottaa ja ripset räpysvät jo kovasti - ei siis mene enää kauaa kun silmät jo avautuvat. Liikuttavia "marsuja" ovat - ja on vallan ihastuttavaa seurata pienten kehitystä, ja miettiä tulevatko nuo hienoiset luonne erot, joita olen ainakin näkevinäni, näkymään niin pentutestissä kuin aikuisenakin? Jännää on siis odotettavissa tulevaisuudessakin.

Elo on ollut tosi rauhallista ja leppoisaa; Hipardi on "lunki mutsi" - hoitaa ja imettää, muttei muuten vaahtoa lastensa perään. Käy rauhassa ulkona ja pentuja saa käsitellä aivan vapaasti. Edes Pygmin mökelöinnit - tai laikojen, eivät Hipardia hetkauta, vaan se makoilee kuin jokin... no Budhha? (no ei Hip ihan niin paksu ole, mutta... ;)) Tyylillä, me ollaan täällä ja meillä on kaikki hyvin. Vähän alkaa Hipardia kyllä jo pitkästyttämään "äiteily", luulisin, sillä se koitti haastaa lapsosiaan leikkimään kanssaan <3 Höpsö. Nauttisi nyt vaan rauhasta ja hiljaisuudesta, kohta joutuu pääsee leikkimään kyllikseen ;)

Huolehtiva ja lempeä, mutta ah niin ihanan rento emo-koira on Hip-pieni <3 Täydellisyys.

Pieniä tassuja, pulleita massuja... <3

Pentulaatikon ulkopuolella on koiratouhuihin liittynyt seuraavaa: tällä viikolla hallin lattia- ja matto talkoita, ja hienolta näyttä :) Hirvittävä treeni-into iski kyllä päälle mattoa ihastellessa :) (ja mikä parasta, varsinkin siis pennelin kannalta, on nuo uudet "huoltotilat" tosi kivat - ja lämpimät <3 ) No, eipä tuota maton tyyppäystä tarvitse odottaa kuin ensiviikkoon, jolloin pääsee myös imemään itseensä Niina-Liina Linnan oppeja. Parhautta! <3

Jokohan sitä...

... uskaltaisi hengittää? Hengittää ja uskoa että tämä on totta: Hip on emo. Ja pentulaatikossa vilskettä pitää kolme kaunista ja elinvoimaista pentua? Ehkä. Ehkä sitä jo uskaltaa. Pennut ovat nyt viikon ikäisiä ja suurimman paino on jo yli 700g, eikä seuraavakaan tuosta rajasta paljoa jää: Hipardin maito on kermaa :)

Synnytys sujui sukkelaan, pennut pompsahtivat maailmaan kuin plussa pallot ja Hipardi hoiti kaiken alusta loppuun mallikkaasti aivan itse. Ei siinnä "kätilö" ehtinyt kuin todeta: "nyt tulee" ja seuraavassa hetkessä pentu olikin jo nuoltu kalvoista puhtaaksi (ja jälkeiset syöty - tietenkin). Hipardi oli alusta alkaen huolehtiva emo; hoiti pentuja tarkasti ja maito nousi hienosti. Ympäristöön tuore äiti suhtautui avoimesti ja luottavaisesti - tosin hyvin tarkasti piti pentuja punnituksen ajan silmällä ja pentulaatikon siivoamisesta ei meinannut tulla mitään kun Hipardi huolestuneena tutki kaikki silput että eihän vain siellä seassa ole yhtään pentua. Ulkona käytiin pika-pikaa ja ensimmäiseksi piti tarkistaa onko kaikki pennut tallella: yksi, kaksi, kolme. On ne. Huoh.

 
Silti pentujen ensimmäinen elinviikko on muistuttanut aika paljon ensimmäistä viikkoa kera Pygmin: huolta, stressiä, epävarmuutta ja valvottuja öitä. 24/7 olin "anturit pystyssä" emän ja pentujen voinnin suhteen. Oman osansa huoleen ja stressiin toivat Hipardin ripuli (ne jälkeiset kun maistuivat) sekä se, ettei "The ÄITI" tietenkään voinut syödä ja juoda muualla kuin pentulaatikossa. Ja sekin vain tarjoiltuna :-/ No, moinen erikoiskohtelu tälle ihanalle pikku diivalle sallittakoon, ja viikonlopun aikana Hip alkoi jo syödä ja juoda aivan itse.

Kriittisimmät hetket ovat nyt siis onnellisesti takana päin ja homma on lähtenyt toimimaan kuin junan vessa :) Ja sehän tarkoittaapi sitä että minä saan vain olla ja nauttia pienistä tassuista, pulleista massuista, pienistä pehmeistä, elämän ihmeistä <3

Kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta, koen myös pientä surullisuutta. Surua siitä että "ennusteemme" kävivät toteen ja pentue koko jäi alle ultran arvioin. Eli niin harmittavan moni joutui pettymään :( Oman pienen Iipardin kun olisin suonut jokaiselle sellaista odottaneelle ihanalle ihmiselle. Tiedän niin äärettömän hyvin miltä pettyminen pitkän odotuksen jälkeen tuntuu :(  Mutta ennen kaikkea tietenkin nautin ja iloitsen näistä kolmesta; kahdesta kauniista tytöstä ja vahvasta pojasta <3

Väsyneet ja onnelliset

Täältä tullaan elämä!

Tarvinneeko enempää kertoa? 

Väsyneitä ja onnellisia koko sakki <3

Päivän masu

Pömppis tänään <3 Alkaa pikkasen jo jänskättään.... ;o

Valinta

Juuri näinhän se on

Sofin valinta

nimim. "kokemusta omaava"

Thö Masu

Ihana KuNpu <3 <3 <3 

THÖ Masu yritti mahduttaa itseään vanhaan petiinsä laihoin tuloksin...

ps... ignooratkaa kuvan taustan sekamelska pliis - meillä on pienet muutostyöt menossa ja siksi kamppeet enemmän levällään kuin normisti.  (eli muuten siis toi on ihan meidän normi sisustus, mutta nyt, muutostöiden vuoksi, on tuo croksi väärässä paikassa ;P)

Iloa & haikeutta

First things first:

Maailman paras ja mahtavin ja hienoin ja ihanin ja kultaisin ja ärsyttävin ja raivostuttavin ja hankalin ja itsepäisin ja suloisin ja mahtavin (ai sanoinko mä sen jo? No mutta, tokihan se tärkein asia on hyvä toistaa ;)) SUPER LAIKA POIKA Kosti täytti lauantaina 10 vuotta!!

Veteraani? Jaa mää vai?

Kamalaa kuinka nopeasti aika on mennyt - ja sitten taas toisaalta... vasta 10 vuotta :o :o Kostihan on asunut meillä aina ja päivän päälle! En edes muista aikaa ilman tätä raivostuttavanihanaa sydäntenmurskaajaa ja mamin pikku apuria <3  Hyvässä kunnossa on pookkeli edelleen eikä ikä tunnu painavan. Agilitystä eläkkeelle jääminen oli juuri oikea valinta ja pookkeli on saanut kivuttomat eläkepäivät, ja sehän tässä on tärkeintä; vaikka harrastaminen onkin tosi kivaa, tärkeintä on kuitenkin koiran terveys. Se kun ei voi osaansa valita.

Pientä haikeutta on ollut ilmassa tässä syksyn aikana. Ensiksi sain Kirsiltä mun ja Kostin vanhoja treenipätkä videoituna ja kyllä siinnä sydän vähän rutistui... on se vaan ollut hieno ja kiltti poika. Ja niin taitava! Miten sitä ei itse silloin tajunnutkaan kuinka taitavaa koiraa sai ohjata? (no kai se johtui pitkälti siitä ympäristön toteuttamasta (kateellisesta? ) dissaamisesta.... Oikeastaan vasta Pete ja Jaakko saivat mut näkemään sen kuinka osaavan koiran olin kouluttanut - kiitos heille siitä!)

Sit tässä eräänä päivänä jostain syystä aloin miettiä että milloinkas SLP 3-luokkaan nousi? Ja ei mitään havaintoa :o Tuloksista oli pakko käydä kurkistelemassa ja yllätyin niitä selatessani totaalisesti: SLP:llä oli paljon parempia tuloksia kisoista kuin mitä muistinkaan :o Tässä kai sen huomaa, ettei ne tulokset ole se mikä merkkaa ja mitkä muistaa, vaan se fiilis. Fiilis ja yhdessä tekemisen riemu :)

Lisää haikeuden tunteita toi mukanaan ihanan Naneli-Kaneli viime viikon treeneissä. Toinen yhteinen treenikertamme näytti ja ennen kaikkea tuntui jo ihan agilityltä :) Ja itseasiassa tehtiin ehjä rata ja sen lisäksi hyviä pätkiä :) Nanan kanssa on kyllä huisin mukava mennä ennen kaikkea siitä syystä että se koira todella nauttii agilitystä ja on myös riittävän taitava (jopa mun mittapuulla siis :)) Jatkoa varten saatiin ajatukset kontakteista (miten ne tehdään jatkossa jotta treeneistä on hyötyä meille molemmille) ja muutama ohjaus tekninen treeni tarve ilmeni -> siis mun mielestä koiran tulee osata ko. ohjaustekniikat varmemmin ja kun niiden opettaminen ei ole mitään "rakettitiedettä" eikä Nanan emännällä takuulla ole mitään sitä vastaan jos saan Nanan lukemaan ko. ohjauksia varmemmin ;)

Mutta toinen tärkeä syy, miksi Nanan kanssa on niin hieno mennä, on se fiilis. On mukava mennä pitkästä aikaa sellaisen koiralla jonka kanssa voi vähän hörsöilläkin eikä aina tarvitse olla niin  vakava. Tuli kyllä niin elävästi Wilma ja LaikaPoika mieleen ja hirveä ikävä treenejä ja ratoja niiden kahden kanssa... Varsinkin lähdöt Nanan kanssa... kun siihen toimi just se sama mikä Wilmaankin ja se jäi aivan samanlaisella ilmeellä lähtöön... Déjà  vu ja melkein itku pääsi.

Aikansa Legendat!

Parhaat ja niin rakkaat <3

"Pentulaatikko"

Virtuaalinen pentulaatikko on avattu tänne. Sinne olisi tarkoitus ja yritys kirjata ylös "The Masun" kuulumiset, H-hetken tunnelmat - ja mikäli luonto ja luoja suo, myös tietoja, kuvia ja juttuja "Iipardeista" sekä pikku pentu ajalta, että myös myöhemmin.

Tautivaaran vuoksi käynti pentulaatikolle tapahtuu kutsusta. Mikäli koet olevasi kutsua vailla, voit koittaa kutsua itse itsesi nakkaamalla säpöä osoitteeseen matkatoveritATgmail.com

Vauvanvaateostoksilla :)

Vauvanvaateostoksilla on tullut pyörähdettyä pariin otteeseen viime päivinä (sillä tottahan toki pienelle täytyy jotain ihka omaakin hankkia vaikka tuota "perintötavaraa" nurkissa pyöriikin aika tavalla ;o) Kauppakassin pohjalle on tipahtanut mm. todella ihastuttava, puna-musta "turkisvuorinen" takki sekä kunnon "bling-blingiä" vaaleanpunaisen (öh juu, mitäs jos onkin poika?), runsain strassein koristelluin...

...pannan ja hihnan muodossa ;o Et joo, semmosia "vauvanvaatteita" ;D Ja oikeasti hankinnatkin ovat säilyneet maltillisina; pentupanta sekä -hihna, talvitakki kokoa mini ja kuljetuskoppa. Ja kaikki secondhandia edullisesti. Pentupanta ja hihna ovat tarpeellisuus asteikolla 50-50 - ilman niitäkin pärjäisi, on pärjänneet nuo edellisetkin, mutta toisaalta hyvähän ne on olla olemassa varsinkin kun nämä "Iipardit" ovat talvipentuja -> osa ulkoilusta tapahtuu pimeässä 100% varmuudella. Syntymäajankohta on myös syynä takkiin. Kali ja kosti toki ovat meille kotiutuneet helmikuun alussa, mutta hei... ne koirat eivät olleet viettäneet edes pikkupentuaikaa tuvan lämmössä ja olivat meille muuttaessaan jo hieman isompia (12 vko ja 6kk). Kuljetuskoppa samoin talven vuoksi -> saa helpommin vuorattua lämpimäksi, luulisin ainakin.

Järjettömäksi tämän pienenkin shoppailun vaan tekee se, että enhän minä vielä edes tiedä jääkö Hipardin pennuista joku kotiin vai ei. : /  Ultraan asti asia oli selvää pässin lihaa: jos jokin on varmaa, ja se on aivan varmaa, että pidän Hipardin tyttären, tai pojan, itselläni. Heh, minähän olin varannut itselleni Hipin pennun jo silloin kun Hip vielä asui Ninalla & Petellä ;) Ja sit se että kun minä ihan oikeasti pidän Hipistä niin paljon... niin kai sitä jotenkin kuvittelee että Hipin jälkeläisen kautta saisi Hipardille jatkumoa. Tai jotain sinne päin. Siis tietenkään pentu ei ole mikään Hip II, vaan ihan itsensä - ja voihan olla ettei Hip periytä itseään tai että juuri se minun pentuni tuleekin täysin isäänsä eikä muistuta Hipardia missään suhteessa (onko se sitten hyvä vai huono juttu, sitä en tiedä enkä sano). Vaan ultran jälkeen, kun tajuntaan iski että tämä todellakin on totta, mahdollisuus saada Hipardin jälkeläinen voi sittenkin toteutua... se pisti mietityttämään. Ottaako vai eikö ottaa, kas siinnä pulma :-/

Tottahan toki siinnä on osansa ihan "tavan" rimakauhullakin: minä nyt vaan olen jännittäjä ja piste. Jännittäminen ja hermoilu on osa persoonaani eikä noissa ominaisuuksissa ole mitään pahaa - ennemminkin ehkä päinvastoin, ja niin se vain on että vaikka kokemus tuo varmuutta, tuo se myös nöyryyttä. Ts. tieto lisää tuskaa ;) Ensimmäinen vuosi uuden harrastuskoiran alun kanssa on toki äärettömän antoisa, mutta myös raskas ja vastuullinen tehtävä. Pohjatyö niin paljolle, ennen kaikkea koiran ja ohjaajan väliselle suhteelle, sosiaalisuudelle sekä motivaatiolle & hallinalle, tapahtuu juuri tuolloin. Pissakakka rumba ja syöty huusholli/auto/mikä vaan tuo hommaan tietenkin oman pikantin lisänsä miellyttävyyden suhteen. Pentu/nuori koira vaatii aikaa. Aikaa ja vaivaa. Eikä tuohon aikaan ja vaivaan ole vielä edes laskettu kouluttamiseen kulutettavaa aikaa :o

Kokemus ja itsetuntemus tekee sen että on nöyrä ja tunnistaa - ja tunnustaa, omat resurssinsa. Talon ja kodin hoito vie paljon aikaa tuosta 1-vuotiaasta ikiliikkujasta nyt puhumattakaan. Parisuhteelle ja ystävillekin olisi syytä löytyä tovi silloin tällöin ja kun noita koiria on ennestään jo kolme... Vanhuksilla alkaa olla omat erityistarpeensa ja Hip taas on vielä nuori ja keskeneräinen... senkin kanssa kuluu aikaa - ja toisekseen, koska Hip on vielä nuori ja terve, ei tarvetta uudelle harrastuskumppanille vielä edes ole. Toisaalta taas, koska (palkka)työelämä ei tällä hetkellä kutsu, ja Pygmi nukkuu hyviä päikkäreitä ja tarvittaessa hoitoapua (Pygmin siis) on hyvin tarjolla, pennun kanssa puuhailuun olisi aikaa hyvin nimenomaan nyt. Eli ehkä se on vaan "kermaperseily" mikä painaa ;) Kaikki on just nyt niin mukavaa ja helppoa että ajatus otuksesta joka pistää kaikki kuviot uusiksi ja myllin mallin ei ole houkutteleva.

Toinen pohdinnan aihe on laumakokonaisuus; Kalima on 14, vielä ihan hyvässä kunnossa mutta silti... stressaako se pentua sitten? Kosti taas, vaikka fyysinen kunto on tällä ikämiehellä hyvä, alkaa osoittaa luonteensa puolesta merkkejä "ukkoutumisesta" (niin käy osalle vanhoista uroksista, ne muuttuvat "vanhoiksipojiksi" ). Ja Hipardikin... Hip, vaikka onkin kiltti ja joviaali, ei suinkaan ole mikään lapanen ja takaraivossa kummittelee tarinat näistä kahden samanlauman nartun tappelunujakoista. Silti, vaikka olenkin 110% varma että ennemmin taivas putoaa kuin että meillä koirat keskenään tappelisivat!

Äh, hankalaa on ja valitettavasti (tai onneksi) se päätös on tehtävä piakkoin. En tiedä olisiko tämä yhtään sen helpompaa jos potisi kovaa pentu kuumetta? Sitähän minulla ei nimittäin ole, enkä missään muussa tapauksessa ottaisi tähän huusholliin yhtään koiraa lisää (minä niin nautin tästä kun koiria on ollut vain kolme, tosin mieluummin niitä saisi olla vain kaksi, ja vain yksi kisakoira treenattavana. Elo on niiiiiiiiin kevyttä näin) vaan aikaisintaan vasta 3-4 vuoden kuluttua.

Mutta Hipin - mun ihanan, pienen kulta muru täydellisen Hipin ihka oma jälkeläinen... Toiveeni ja haaveeni. Voinko ohittaa sen? Tosin, voisinhan ehkä odottaa Hipin seuraavaa pentuetta, tai mahdollisesti jopa Hipardin lapsenlasta, mutta... kun tulevaisuutta ei voi tietää,. Voi olla että juuri tämä on se "once in the life time" juttu, olenko valmis ottamaan sen riskin että missaan tämän?

Kyllä sitä tällaisissa tilanteissa tietyllä tapaa omaavansa hieman enemmän itsekkyyttä ja vähemmän vastuullisuutta. Olisi niin paljon helpompaa mennä vain "mut kun mä HALUUN" tyylillä eikä ajatella asioita isompana kokonaisuutena ja muiden asianosaisten kannalta myös :-/

No mutta, "onneksi" asioilla tuntuu olevan tarkoituksensa, eli itseasiassa olen nyt erittäin iloinen että pennut syntyvät nimenomaan meillä vaikken alkuun ollut kyllä millään muotoa innoissani em. ajatuksesta, sillä luulen kyllä että pentujen syntymän jälkeen osaan vastata itse itselleni mitä teen tämän asian suhteen.

Voisiko sitä vastustaa tällaista "berninpentua" ?

Hipardille ominainen ilme on ollut nähtävissä jo aivan pienenä. Ihanuus.

Valmennusta Kuulalle ja Kropalle :)

Viime viikolla pääsin piiiiiiiiitkästä, piiiiiiiitkästä aikaa taas treenaamaan - tai no, ainakin fiilistelemään, sillä tämä eka kerta meni koiran kanssa puolin ja toisin ihmetellessä toinen toistemme aivoituksia; jos oli loikkaus koirasta bordercollieen valtaisa, niin sitä se tuntuu olevan toistekin päin :o

No ei vaineskaan, tosi kiva ja pätevä sessu oli ohjattavana ja tosi hyvä fiilis jäi treeneistä. Toki epävarmuutta oli mulla paljon koska olen tässä vuosien saatossa niin "Hipardiutunut" että oli aika kova kynnys ohjata vierasta koiraa ja sit kun mulla on ongelmana tää "koiran ajatteleminen" -> en vaan pysty tekemään rataa täysin "itsekkäästi" vaan lähden, ehkä liiankin herkästi, lukemaan koiraa ja sen fiiliksiä. Hipardia on helppo lukea kun tiedän mitä se osaa, mihin se pystyy, mitä siltä voin vaatia ja miten se toimii eri tilanteissa. Vieraan koiran kanssa ei vaan ole samanlaista informaatiopohjaa ja siksi minulla menee tovi "sisäänajossa".

Mutta tosiaan, parannettiin kuin sika juoksua ja hyvä fiilis jäi :) Ja onneksi on apuna koiran omistaja myös selvittämässä ko. yksilön aivoitusten laatua. (Tekee itseasiassa aika paljon samoja asioita kuin Hipardi, ilmentää niitä vain eri tavalla)

Kuulalle tuli valmennusta TAKUTien järjestämässä mentaali valmennuksessa jonka meille piti Julia Kärnä. Oikein mukava luento oli ja odotan innolla valmennuksen jatko-osaa. Tässä ensimmäisessä osassa ei ihan hirvittävästi uusia a-haa elämyksiä tullut, jotain toki kuitenkin, koska näihin mentaalivalmennuksen/kisajännityksen/yms. saloihin olen tutustunut jo aiemminkin niin agilityasioissa kuin muissakin ja hyödyntänyt mm. NLP-tekniikkaa. Julian kurssilla tutustuttiin Alexander-tekniikkaan ja kurssin jatko-osassa päästään syventämään asioita lisää. Innolla odotan :)

Myös Vappu Alatalon hyppysemmua näyttäisi pukkaavan syksylle ja Niinun eka koulutus & valmennusryhmän starttaus on jo ihan muutaman viikon päästä :o

Eli näemmä noita moppetouhuja riittää - mammalomasta huolimatta ;)

Hipardi aivan pienenä tyttönä

Tällaista näkyä toivotaan...