...pannan ja hihnan muodossa ;o Et joo, semmosia "vauvanvaatteita" ;D Ja oikeasti hankinnatkin ovat säilyneet maltillisina; pentupanta sekä -hihna, talvitakki kokoa mini ja kuljetuskoppa. Ja kaikki secondhandia edullisesti. Pentupanta ja hihna ovat tarpeellisuus asteikolla 50-50 - ilman niitäkin pärjäisi, on pärjänneet nuo edellisetkin, mutta toisaalta hyvähän ne on olla olemassa varsinkin kun nämä "Iipardit" ovat talvipentuja -> osa ulkoilusta tapahtuu pimeässä 100% varmuudella. Syntymäajankohta on myös syynä takkiin. Kali ja kosti toki ovat meille kotiutuneet helmikuun alussa, mutta hei... ne koirat eivät olleet viettäneet edes pikkupentuaikaa tuvan lämmössä ja olivat meille muuttaessaan jo hieman isompia (12 vko ja 6kk). Kuljetuskoppa samoin talven vuoksi -> saa helpommin vuorattua lämpimäksi, luulisin ainakin.
Järjettömäksi tämän pienenkin shoppailun vaan tekee se, että enhän minä vielä edes tiedä jääkö Hipardin pennuista joku kotiin vai ei. : / Ultraan asti asia oli selvää pässin lihaa: jos jokin on varmaa, ja se on aivan varmaa, että pidän Hipardin tyttären, tai pojan, itselläni. Heh, minähän olin varannut itselleni Hipin pennun jo silloin kun Hip vielä asui Ninalla & Petellä ;) Ja sit se että kun minä ihan oikeasti pidän Hipistä niin paljon... niin kai sitä jotenkin kuvittelee että Hipin jälkeläisen kautta saisi Hipardille jatkumoa. Tai jotain sinne päin. Siis tietenkään pentu ei ole mikään Hip II, vaan ihan itsensä - ja voihan olla ettei Hip periytä itseään tai että juuri se minun pentuni tuleekin täysin isäänsä eikä muistuta Hipardia missään suhteessa (onko se sitten hyvä vai huono juttu, sitä en tiedä enkä sano). Vaan ultran jälkeen, kun tajuntaan iski että tämä todellakin on totta, mahdollisuus saada Hipardin jälkeläinen voi sittenkin toteutua... se pisti mietityttämään. Ottaako vai eikö ottaa, kas siinnä pulma :-/
Tottahan toki siinnä on osansa ihan "tavan" rimakauhullakin: minä nyt vaan olen jännittäjä ja piste. Jännittäminen ja hermoilu on osa persoonaani eikä noissa ominaisuuksissa ole mitään pahaa - ennemminkin ehkä päinvastoin, ja niin se vain on että vaikka kokemus tuo varmuutta, tuo se myös nöyryyttä. Ts. tieto lisää tuskaa ;) Ensimmäinen vuosi uuden harrastuskoiran alun kanssa on toki äärettömän antoisa, mutta myös raskas ja vastuullinen tehtävä. Pohjatyö niin paljolle, ennen kaikkea koiran ja ohjaajan väliselle suhteelle, sosiaalisuudelle sekä motivaatiolle & hallinalle, tapahtuu juuri tuolloin. Pissakakka rumba ja syöty huusholli/auto/mikä vaan tuo hommaan tietenkin oman pikantin lisänsä miellyttävyyden suhteen. Pentu/nuori koira vaatii aikaa. Aikaa ja vaivaa. Eikä tuohon aikaan ja vaivaan ole vielä edes laskettu kouluttamiseen kulutettavaa aikaa :o
Kokemus ja itsetuntemus tekee sen että on nöyrä ja tunnistaa - ja tunnustaa, omat resurssinsa. Talon ja kodin hoito vie paljon aikaa tuosta 1-vuotiaasta ikiliikkujasta nyt puhumattakaan. Parisuhteelle ja ystävillekin olisi syytä löytyä tovi silloin tällöin ja kun noita koiria on ennestään jo kolme... Vanhuksilla alkaa olla omat erityistarpeensa ja Hip taas on vielä nuori ja keskeneräinen... senkin kanssa kuluu aikaa - ja toisekseen, koska Hip on vielä nuori ja terve, ei tarvetta uudelle harrastuskumppanille vielä edes ole. Toisaalta taas, koska (palkka)työelämä ei tällä hetkellä kutsu, ja Pygmi nukkuu hyviä päikkäreitä ja tarvittaessa hoitoapua (Pygmin siis) on hyvin tarjolla, pennun kanssa puuhailuun olisi aikaa hyvin nimenomaan nyt. Eli ehkä se on vaan "kermaperseily" mikä painaa ;) Kaikki on just nyt niin mukavaa ja helppoa että ajatus otuksesta joka pistää kaikki kuviot uusiksi ja myllin mallin ei ole houkutteleva.
Toinen pohdinnan aihe on laumakokonaisuus; Kalima on 14, vielä ihan hyvässä kunnossa mutta silti... stressaako se pentua sitten? Kosti taas, vaikka fyysinen kunto on tällä ikämiehellä hyvä, alkaa osoittaa luonteensa puolesta merkkejä "ukkoutumisesta" (niin käy osalle vanhoista uroksista, ne muuttuvat "vanhoiksipojiksi" ). Ja Hipardikin... Hip, vaikka onkin kiltti ja joviaali, ei suinkaan ole mikään lapanen ja takaraivossa kummittelee tarinat näistä kahden samanlauman nartun tappelunujakoista. Silti, vaikka olenkin 110% varma että ennemmin taivas putoaa kuin että meillä koirat keskenään tappelisivat!
Äh, hankalaa on ja valitettavasti (tai onneksi) se päätös on tehtävä piakkoin. En tiedä olisiko tämä yhtään sen helpompaa jos potisi kovaa pentu kuumetta? Sitähän minulla ei nimittäin ole, enkä missään muussa tapauksessa ottaisi tähän huusholliin yhtään koiraa lisää (minä niin nautin tästä kun koiria on ollut vain kolme, tosin mieluummin niitä saisi olla vain kaksi, ja vain yksi kisakoira treenattavana. Elo on niiiiiiiiin kevyttä näin) vaan aikaisintaan vasta 3-4 vuoden kuluttua.
Mutta Hipin - mun ihanan, pienen kulta muru täydellisen Hipin ihka oma jälkeläinen... Toiveeni ja haaveeni. Voinko ohittaa sen? Tosin, voisinhan ehkä odottaa Hipin seuraavaa pentuetta, tai mahdollisesti jopa Hipardin lapsenlasta, mutta... kun tulevaisuutta ei voi tietää,. Voi olla että juuri tämä on se "once in the life time" juttu, olenko valmis ottamaan sen riskin että missaan tämän?
Kyllä sitä tällaisissa tilanteissa tietyllä tapaa omaavansa hieman enemmän itsekkyyttä ja vähemmän vastuullisuutta. Olisi niin paljon helpompaa mennä vain "mut kun mä HALUUN" tyylillä eikä ajatella asioita isompana kokonaisuutena ja muiden asianosaisten kannalta myös :-/
No mutta, "onneksi" asioilla tuntuu olevan tarkoituksensa, eli itseasiassa olen nyt erittäin iloinen että pennut syntyvät nimenomaan meillä vaikken alkuun ollut kyllä millään muotoa innoissani em. ajatuksesta, sillä luulen kyllä että pentujen syntymän jälkeen osaan vastata itse itselleni mitä teen tämän asian suhteen.
 |
| Voisiko sitä vastustaa tällaista "berninpentua" ? |
 |
| Hipardille ominainen ilme on ollut nähtävissä jo aivan pienenä. Ihanuus. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.