Inhimillisyys. Onko sitä?

Ja jos on, niin mitä se tarkoittaa? Mitä on inhimillinen käytös? Mitä inhimillistäminen? Mikä tekee ihmisestä ihmisen ja eläimestä, vaikkapa nyt koirasta, eläimen?

Tätä asiaa olen miettinyt pitkään saamatta vastausta. Onko sellaista edes olemassa? Yksiselitteistä vastausta siis. Olen tulkinnut asian itselleni siten, että inhimillistäminen on sama asia kuin yhdenvertaisuus. Tasa-arvo. Jos koiraa pitää ihmisenkaltaisena olentona, on se väärin koiraa kohtaan, sillä koira ei ole ihminen. Se on koira. Koira joka ajattelee koiramaisia asioita. Eläin, jolla on vietit ja vaistot joita se ei voi järkeillä pois. Koira käyttäytyy aina eläimellisesti, eli kärjistettynä pyrkii tekemään omasta elämästään mahdollisimman mukavaa itselleen keinoja kaihtamatta. Koira ajattelee "minäekaksihetimullekaikkitännenyt" tyylillä.

Vai ajatteleeko?

Pieni lapsi muistuttaa mielestäni koiraa, ja eläintä ylipäätänsäkin, melko paljon. Ja luultavasti lasten kasvatuksessa on kokolailla sama juttu kuin koirien kanssakin: liika inhimillistäminen aiheuttaa ongelmia. Jos aikuinen mieltää lapsen pystyvän yhtä korkeaan ajatteluun kuin mitä itse on, eikö hän silloin yliarvioi lapsen henkisiä kykyjä? Unohda sen tosi seikan, että lapsi on lapsi, joka ajattelee lasten tapaan. Eli kärjistettynä olento, joka pyrkii tekemään elämästään mahdollisimman mukavaa itselleen keinoja kaihtamatta. Lapsi ajattelee "minäekaksihetimullekaikkitännenyt" tyylillä.

Vai ajatteleeko?

Koska ihminen, (Homo Sapiens) ja koira (Canis Familiars), ovat loppujen lopuksi molemmat eläimiä, vieläpä nisäkkäitä ja laumasieluja, ohjaa molempien lajien käytöstä pohjimmiltaan yksi vaisto ylitse muiden - kuten kaikkien elollisten kohdalla; eloonjäämisvaisto. Se on hyvä vaisto. Se suojelee vaaroilta ja saa meidät säilymään hengissä hankkimalla ruokaa, taistelemalla, vetäytymällä ja lisääntymällä. Se on vaisto, joka pistää meidät ajattelemaan ensisijaisesti omaa napaa. "Mikä minulle on eniten hyödyksi?" "Miten miellytän itseäni parhaiten?"

Koira ja pieni lapsi ovat tässä asiassa hyvin samankaltaisia, koska niistä kumpainenkin ajaa hyvinkin suoraviivaisesti vain ja ainoastaan omaa etuaan. Ne eivät pohdi tekojensa seurauksia muiden kuin itsensä kantilta. Koira ei ajattele tuleeko toiselle koiralle paha mieli, jos se itse ottaa viimeisen luun. Ylen syönyt koira ei tunne sääliä nälkää näkevää lajitoveriaan kohtaan, vaan ottaa halusta sille tarjotun lihakimpaleen edes miettimättä tekeekö siinnä kohtaa oikein toveriaan kohtaan.

Pieni lapsi käyttäytyy pitkälti samalla tavoin. Vauva ei ajattele että isä ja äitikin tarvitsevat unta, vaan kiljuu nälkäänsä eikä suostu odottamaan hetkeäkään. Hieman vanhempana lapsi ei ymmärrä soseen heittelyn seinille ja uhmakohtauksten tuottavat vanhemmille stressiä ja pahaa mieltä - lapsi tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Ja lapsi HALUAA. Taapero nappaa toverinsa lelun sumeilematta, ja jos toveri vastustelee, saattaa jopa lyödä toista saavuttaakseen oman päämääränsä. Lelun. Itsensä miellyttämisen. 

Koiran ja lapsen käytöstä yhdistää "estojen" puute. Moraalin puute. Kyky hahmottaa oikeaa ja väärää. Kyky ajatella myös muidenkin napoja eikä vain sitä omaansa.

Kärjistettynä siis, aivan kuten koirillakaan, ei inhimillistä käytöstä ei esiinny pienillä lapsillakaan. Aikuisten, ennen kaikkea vanhempien, tehtävä on opettaa lapselle "estot", moraali, oikea ja väärä. Inhimillinen käytös siis ja tässä kohtaa tulee ero koiran ja lapsen välille.

Koira oppii välttämään virheitä ja vääryyttä kyllä siinnä missä lapsikin, mutta tekee sen ainoastaan välttyäkseen itse joltain negatiiviselta kokemukselta tai saadakseen jonkin positiivisen kokemuksen. Ihmisellä kyseinen käytös muokkautuu ajanmittaan omaksitunnoksi. Moraaliksi. Ihminen pystyy ymmärtämään jonkin teon olevan väärä vaikkei siitä teosta suoranaisesti rangaistaisikaan. Ihminen oppii ajattelemaan muidenkin napoja, oppii ymmärtämään, että vaikka jokin teko olisi oman edun mukaista, se voi silti olla väärin muita kohtaan ja jättää näin ollen miellyttämättä itse itseään.

Mutta onko se näin? Tätäkö on inhimillisyys?

Näin olen itse itselleni aisan tulkinnut, mutta epäilen olleeni väärässä. Olen tulkinnut, että inhimillisen ja eläimellisen käytöksen erottaa moraali. Että inhimillinen käytös pohjautuu siihen. Oikean ja väärän ymmärtämiseen. Siihen, että pystyy olemaan ajamatta omaa etuaan. Olemaan ajattelematta vain omaa napaansa.

Mutta näyttää siltä että minun on myönnettävä olleeni väärässä. Ei tuo ole inhimillistä käytöstä. Katkeruus, kauna, oman edun tavoittelu myös muiden kustannuksella, epärehellisyys, valehtelu ja selkään puukottaminen; ne ovat inhimillistä käytöstä ja tämä seikka on jäänyt minulta huomaamatta.Mikä on kieltämättä sangen noloa, sillä tiedän varsin hyvin etteivät koirat ja pienet lapset osaa kantaa kaunaa, olla katkeria, valehdella, puukottaa selkään. Omia etuja ne toki ajavat, törkeästikin, mutta tekevät sen silkkaa ymmärtämättömyyttään - vaistojensa ohjaamina. Toisin kuin aikuiset, inhimilliset ihmiset.

Summasummaarum, olen ollut väärässä sen suhteen mikä on inhimillistä ja mikä ei. Moraalittomuus on inhimillistä.

Joten...

... en ehkä halua olla järin inhimillinen ihminen. Valitsen mieluummin eläimellisen käytöksen.

Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän pidän koirista, sillä koirilla on kaikki ihmisen hyveet vailla ainuttakaan pahetta. Koirien käytös on oman moraalini ja ajatusmaailman mukaan huomattavasti inhimillisempää kuin useimpien tapaamieni ihmisten.
Valitettavasti.