Loputonta odotusta

Höh, mä hullu luulin viime kesän helteillä että mun odotukseni päättyy synnytyssaliin - no eipä päättynyt, ei. Siitähän se vasta alkoi ;)

Vauva tulee - elämä muuttuu! Oli perhevalmennuksenkin psykologin luennon uhkaavalta kuulostanut aihe. Siellä sitä sitten istuttiin - naamat valkoisina ja kauhusta kankeana: "Mitä helkkaria olen mennyt tekemään??? Voiko tän vielä perua?! Onks pakko jos ei taho?" Ja sit odotettiin, suurin piirtein paskat housuissa sitä kuinka peruuttamattomasti elämä muuttuu sitten kun napanuora katkaistaan. Kuinka kaikki entinen katoaa sillä siunaamalla sekunnilla kun sikiö muuttuu vastasyntyneeksi.

Mutta... huomasin tulleeni huijatuksi! Ei se elämä muuttunutkaan. Perskeles!  Samaa paskaa hieman erilaisessa paketissa vain :) En pudonnutkaan vaaleanpunaisen hattaran sisään ja muuttunut muumimammaksi :o Muksu ei olekaan riesa eikä taakka, vaan itseasiassa vallan loistava napero. Fiksu ja huumorintajuinen - aivan kuten äitinsäkin ;)

Mutta odotus sen sijaan ei päättynyt.

"Odotas vaan kun tulee hampaita".
"Odotas vaan kun lähtee liikkeelle".
"Odotas vaan kun ... ihan mitä vaan".

Ja niin pois päin. Ja minähän odotin. Odotin. Ja odotin.

Pygmi oppi kääntymään, istumaan ja ryömimään. Haluamaan ja ei-haluamaan. Ensimmäisen hampaan puhkeaminen huomattiin päivän tarkkuudella. Toisen ilmaantumisesta ei tarkkaa mielikuvaa ja hampaat nro 3 ja 4... niiden läpitulon huomasi suuhygienisti, en minä.Pygmi oppi konttaamaan, kiipeämäänkin. Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Oppi seisomaan ja jopa kävelemään tukea vasten.

Ja minä odotan... milloin se alkaa? Pitkis tässä olla niinku joku juttukin? Jotain vaikeeta ja rasittavaa niinku?

Toki vauhtiahan meillä nykyään pissaa aika tavalla kun pygmillä on turbovaihde päällä ja pieni mies omaa äärettömän uteliaisuuden lisäksi myös mielettömän luoton omiin kykyihinsä. Mutta... ei tässä mitään vaikeaa ole. Saati raskasta. Siinnähän se mönkii ja kiipeilee kuin pieni marakatti :)

Koirien suhtautumista jännitin kovasti alkuun - varsinkin laikojen, ne kun eivät ole lapsiin tottuneita ja varsin iäkkäitäkin jo. No... koirat ei piittaa pygmistä - paitsi jos sillä on ruokaa naamassa. Ja pygmi... pygmi taas pääasiallisesti suhtautuu koiriin kuin huonekaluihin, eli painaa ohitse hippulat vinkuen. Tosin, voihan olla että koiramme todellakin osaavat vain naamioitua sohvaksi niin äärettömän hyvin ja näin onnistuvat harhauttamaan vauvaa ;)

No joo, sen verran täytyy perään katsoa ettei pygmi koita kiivetä Kaliman yli. Ei sillä etten luottaisi Kalimaan, vaan koska minun mielestäni 13 vuotiaan koiran nyt ei vaan tarvitse toimia lähestulkoon itsensä painoisen muksun Mount Everestinä. Mutta olenkin niuho ;)

Vaan totta puhuakseni,  onhan se elämä toki muuttunut. Tiedä sitten vaan kuinka peruuttamattomasti, mutta kuitenkin: meillä on autossa turvaistuin! Ja rattaat valloittavat neljänneksen eteisestä. Ihan hirveetä ;)

Mutta ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin: minun ei tarvitse enää miettiä mistä saisin haalittua tyhjiä piltti-purkkeja maalisekoitusteni säilömistä varten :)

Vaan nyt takaisin odottamaan... illan kokousta :)