Ruusuilla tanssimista

Sitähän se elämä on, ruusuilla tanssimista; välillä pistelee niin pirusti. Ruusunpunaisten terälehtien joukkoon mahtuu elämän murheitakin. Isompia ja pienempiä ja ajoittain... ajoittain tuntuu että koko elämä on pelkkää taistelua. Siipirikkona räpiköimistä. Ja välillä, useinkin, tuntuu kuin olisi se ankkalammikon ruma ankanpoikanen.

Eräänä hiljaisena hetkenä yllätin itseni ikävöimästä joulukuussa siivet selkäänsä saanutta rumaa ankanpoikastani. Eli Roosaa. Elämäni koiraa. Taistelijaa.

Roosa oli äärettömän sydämellinen ja lämminhenkinen otus - oikea aurinko. Kiltti kaikille ja kaikkialla. Se ei ärhennellyt eikä pullistellut ja jos sitä kohtaan haastettiin riitaa, se ns. "käänsi toisen posken", eli poistui paikalta. Se luovutti herkullisimmankin luun suutaan soittavalle lajitoverilleen kuin tuumien "no, jos se on sinulle niin tärkeää". Pääasiallisesti Roosa käyttäytyi kuin lapanen.

Roosa oli aivan eri maata kuin sähäkät ja temperamenttiset laikat. Ja laikoja paljon pienempi ja heikompi. Eikä se rehennellyt laikoille koskaan. Ei edes yrittänyt. Ei edes aikonut. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, se johti laikoja rautaisella otteella viimeiseen elinpäiväänsä saakka.

Luulen, että syy miksi Roosa oli - ja pysyi, Kalifina Kalifin paikalla vaikka ympärillä oli nuorempia ja voimakkaampia pyrkyreitä, oli nimenomaan tuossa kiltteydessä ja toisen posken kääntämisen taidossa. Roosalla oli riittävästi älyä antaa asioiden olla, tuumata että "pitäkää tunkkinne". Se jätti pyrkyrit rähjäämään keskenään ja naamioitui sohvaksi.

Paitsi niinä harvoina kertoina kun se suuttui oikein tosissaan. Raja se oli Roosallakin vaikka pitkämielinen olikin. Muutaman kerran se löylytti uhkaajansa oikein toden teolla ja poistui paikalta itse ilman naarmun naarmua. Se tyttö osasi tapella. Iskeä lujaa ja harkitusti ja näin nujertaa vastapuolen muutamassa sekunnissa. Roosan taktiikka oli huikea ja luulen että halutessaan se olisi saanut vastustajansa hengiltä hyvinkin helposti, niin taidokkaat olivat sen otteet eikä sen harkintakyky pettänyt koskaan. Onneksi Roosa oli kiltti. Se ei halunnut tappaa ketään. Se halusi vain että sen annetaan olla rauhassa.

Muistan erään kerran kun Roosa löylytti molemmat laikat. Laikoille tuli jotain pientä kinaa jostain puolimädästä luusta tai vastaavasta ja pieni kina yltyi hetkessä isoksi riidaksi. Karvat pöllysivät ja ääntä piisasi. Tyypillistä laikojen hölmöilyä: pikkuasiasta leimahti hetkessä iso kina josta seurauksena paljon meteliä, vähän vahinkoja.

Ja näin olisi ehkä käynyt tälläkin kertaa ellei moinen "pöljäily" olisi häirinnyt Roosan siestaa. Se nosti päätään ja haukahti laikoille kerran kuin sanoakseen "nyt loppu tommonen!". Ja kun siihen ei reagoitu, se huokaisi: "ei hittolainen, onko minun nyt pakko antaa noille ääliöille selkäsauna?" Ja lähti matkaan.

Muutamassa sekunnissa se oli piessyt molemmat laikat. Kumpainenkin luikki häntä koipien välissä karkuun alistuneina ja nöyryytettyinä. Laikojen vammat olivat kohtuulliset, sen verran sattui kuitenkin että Rimadylille oli käyttöä molemmilla. Onneksi Roosa oli tuon tapauksen aikoihin jo reilusti yli 11 vuotias ja sen kulmahampaat olivat satojen, ellei tuhansien, järsittyjen luiden tasoittamat, sillä mikäli Roosalla olisi ollut kunnon hampaat tallella, olisi laikoja paikattu eläinlääkärin pöydällä. Nyt selvittiin vain ruhjeilla joiden niidenkin parantelemisessa kului viikon päivät.

Entä Roosa sitten? 11 vuotiaana sen kunto oli jo heikentynyt ja munuaiset sanomassa työehtosopimustaan irti. Se ei siis millään muotoa ollut sellaisessa kunnossa että sen selviäminen kahden laikan kynsistä - tai hampaista, olisi ollut mitenkään todennäköinen. Itseasiassa kun näin Roosan säntäävän keskelle tappelua pelkäsin sen tapattavan itsensä.

No. Kun laikoista toinen luikki vasemmalle, toinen oikealle, ravisti Roosa karvansa takaisin kuosiin ja palasi verkkaisenin askelin takaisin siesta paikalleen marjapuskan alle. Köpötellessään se näytti siltä kuin olisi tuuminut "katsokaa nyt mitä te idiootit pakotitte minut tekemään.En olisi halunnut teitä vahingoittaa, mutta Roosan on tehtävä mitä Roosan on tehtävä"

Ja niin Roosa jatkoi siestaansa. Vailla naarmun naarmua.

Veni, Vidi, Vici

Nukkuvaa karhua ei kannata herättää...

Vesiesteitä

Lauantailta jäi siis Elinan kurssi harmillisesti väliin, mutta ei hätää: sunnuntaina vietettiin todella antoisa päivä Agikiidon parissa Teron tarkkasilmäisessä koutsauksessa :) Agilityn - ja hyvän seuran, lisäksi saatiin "nauttia" myös kaatosateesta mikä ainakin minulle oli itseasiassa hyväkin kokemus, sillä uskomatonta mutta totta, emme ole tainneet Hipardin kanssa kunnon kaatosateessa agilitanneet lainkaan :o (ja me EN jätä treenejä väliin sateen vuoksi).  Hipardihan ei ole mikään "suuri sateen ystävä" - tai ehkä onkin, mutta on vaan niin paljon fiksumpi kuin laikat ;) Hipardihan siis kyllä haluaa pihalle kelillä kuin kelillä, eikä taatusti notku koiratarhan portilla sisälle vinkumassa ikinä, mutta pienikin sade saa sen kotioloissa painumaan koppiin toisin kuin laikat jotka seistä tönöttävät paikoillaan vaikka vettä tulisi kuin saavista kaatamalla :o (idiootit!)

No mutta, tuosta huolimatta en uskonut sateen Hipardia häiritsevän - eikä se häirinnytkään. En nimittäin saanut sitä pysymään sateen suojassa sitten millään vaan siellähän se pieni notkui kentän laidalla silmä kovana esteitä tarkkailemassa. Ja voi jestas sitä ilmettä kun treenit taukosivat kesken pahimman saderyöpyn! Hipardin ilme kertoi selvästi "mikä *tun tauko????", ja ei - vartiopaikaltaan ei Hip-pieni suostunut poistumaan edes siksi aikaa kun kenttä oli tyhjänä.

No, lopulta oli Hipiäisen vuoro - ja sade alkoi sopivasti uudestaan kahta kauheampana. Ja niinhän siinnä kävi ettei Hip tainnut edes huomata sadetta - tosin eipä se haitannut ohjaajaakaan :) Me ollaan säänkestäviä :) Ja kyllähän plussana sadetreenaamiselle oli myös tuo treenialusta: läpäisee veden hyvin eikä se jää lätäköiksi lillumaan. (OT:nä - ainoa mikä mietitytti oli se että tuo treenikenttä alkaa nykyisellään olla "viimeisenpäälle", eli just sopivan tiivis. Enää vaan ei kannattaisi ehken tiivistyä yhtään, luulisin, sillä voi tuo vedenläpäisy heiketä ja mikä pahinta: kenttä mennä liian kovaksi agilityn harrastamiseen :( Ohjaajillehan oikein tiivis pohja on hyvä juosta, mutta koiraani en "asfaltilla" hyppyyttäisi)

Treenit sujuivat tosi hyvin: pyöritykset pelitti hienosti, samoin putkijarru. Leikkauksissa linjat oli vähän fifti-siksti -> eli jos linjani hyvä ei mitään ongelmia, jos huono niin.... Hankalinta on nyt se, etten osaa vielä(kään) hahmottaa sitä missä kohtaa mun kannattaisi tehdä tiukka leikkaus, missä kohtaa käyttää vekkiä hyväkseni. Vekkaukset toimii Hipardilla loistavasti, paljon paremmin kuin valssit tai tiukka hallussa pito, mutta niiden tekopaikat on mun vielä vaikea hahmottaa ja vasta jälkeen päin huomaa että niin, tuohon muuten kannattaisi vekata tai toistepäin: vekkaus saa Hipardin valitsemaan onnistuneen leikkauksen jälkeen väärän esteen. Varovainen saa olla koska en halua "valehdella" Hipardille ohjauksessa. Niin ja kontakteilta mun pitäisi oppia lähettämään - en vaan osaa ja piste.

Oli kyllä mainio päivä ja ihan hirvittävästi on ollut hyötyä noista Teron treeneistä - on se vaan aika "welho" :)

ps... niin agilityn osalta en muista ollaanko milloinkaan treenattu edes tihkusateessa, mutta muistui mileen eräät tokotreenit kaatosateessa sekä paimennustreenit: ja ei, eipä Hip niissäkään sateesta piitannut (no paimennuksessa tämä ei ole mikään ihme tietenkään) joten eipä ihme ettei se agikentällä edes pientä kastumista huomaa :)

ps2... niin ja tuosta koppiin piiloutumisesta.... välillä olen miettinyt että mikähän siinnä on etteivät nuo laikat, niin rakkaita ja mukavia kuin ovatkin, ole koskaan saavuttaneet samanlaista mielettömän suurta arvostusta ja ihailua minulta kuin mitä Hip ja Roosa, tai "pygmikin" minulta saavat. Sama juttu myös "vieraiden" koirien kanssa: olen monta "ihan kivaa" ja jopa "todella hyvää" koiraa kohdannut, mutta hyvin harvassa ovat ne eläimet joita todella, todella, todella arvostan ja ihailen - sellaiset yksilöt joissa tuntuu olevan jotain sellaista "elämää suurempaa". Se "elämää suurempi" ei ole taito, ei vauhti eikä takuulla ulkonäkö, se vain "on". Luulen että se on jokin sellainen "sisäinen ja hiljainen viisaus" mikä joillakin yksilöillä vaan on - ja toisilla ei - ja se on se "juttu" jota arvostan. Niin eläimissä kuin ihmisissäkin. Sellainen viisaus joka sisältää aimo annoksen järkevyyttä, käytännöllisyyttä, herkkyyttä, sisukkuutta, oikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea kiltteyttä. Olen ollut todella onnekas saadessani elää tällaisilla ominaisuuksilla varustettujen eläinten; Hipin ja Roosan, kanssa - ja mikä parasta, myös pygmillä vaikuttaisi tuo "sisäinen viisaus" olevan aika vahvana ominaisuutena <3

Ystäväni, opettajani, työtoverini

Roosa

Helleliitoja

Tiistaina tehtiin kuolemaa paahteisella kentällä Mian & russejen kanssa. Harkkana Saviojan 3-lk:n hyppäristä hieman modifioitu kuvio ja teemana Hipardin kanssa pyöritykset, rytmitys, linjat sekä leikkaukset (ja pussi). Pyöritys oli yhtä tuskaa, en saanut sitä taaskaan millään toimimaan vaikka vasta sunnuntain kisoissa tein aivan onnistuneen pyörityksen :o :o Linjat, rytmitys ja leikkaukset onnistuivat paremmin mutta ei nekään menneet niin hyvin kuin "olisi pitänyt" ts. huonommin kuin kisoissa  :o Ei tajunnut ei.... siis kyllä mä sen tajusin mikä niissä meni pieleen, mutten sitä että MIKSI kisaradat ovat olleet viime aikoina ihan kelvollisia vetoja ja nuo em. jutut onnistuneet hyvin ja sit treenit... treenit menee yleiseksi sähellykseksi? Siis hyvähän se on että noin menee, mutta silti...

Pussi sen sijaan oli positiivinen yllätys: viikko sittenhän havaitsin Hipardin pussin olevan hieman huonossa kunnossa. Tein muutaman "palauttavan" pussitreenin ja tarkoitus oli ottaa pussia viikon aikana myös kotosalla... no tarkoitukseksi se jäi, laiska kun olen ;) No mutta - lahjattomathan ne on jokka treenaa, eli tuo yksi palauttelu kerta riitti saattamaan Hipardin pussin takaisin oikeille raiteille ja voi jee että oli meinaan _sairaan makee_: pussi tuolla pienellä <3

Torstaina poikettiin TonTonin treeneissä ja meno oli aika hulvatonta :) Siis hyvässä mielessä. Henki ja tunnelma todella hauska, eli sitä agilityä parhaimmillaan: tehdään tosissaan muttei vakavissaan :) Yleiseltä "sähellykseltä" vältyttiin tyystin ja itseasiassa tehtiin aikas hyviä vetoja heti alkuun, mutta sitten... sitten alkoi leikkaus TAAS kusta!! Joo, ja kyllä tiesin että se johtui väärästä linjasta ja ajoituksesta, mutten vaan saanut itseäni tekemään sitä oikein ja voi jestas kun otti päähän!!!! Samoin poispäin käännös oli ja pysyi surkeana : / Ärsyttävää.

No mutta oli hyviäkin hetkiä paljon: esim "whiskyleikkaus" onnistui ihan nappiin, samoin päälle juoksu ja sokkari. Toni "pakotti" mut tekemään jopa valssin & pakkovalssin ja sainpa nekin onnistumaan :o :o Uskomatonta!! Vippausta testailtiin myös ja kyllä se suht hyvin meni, treenailla täytyy toki "hieman".

Yksi "loppusuora" tuotti hetken päänvaivaa -> Hip veti aina yhdestä esteestä "sokkona" ohi, mutta onneksi Tonilla oli siihenkin ratkaisu: ne kuuluisat linjat! Hipardin kanssa ne linjat on kyllä ihan übertärkeitä ja vekkauksia saa, ja tulee, käyttää. Tätä pientä ihanaista ei pysty ohjaamaan "tennarinpohjilla" ja piste.

Viikonloppu suunnitelmat meni hieman mönkään :( Edessä piti olla agilityntäyteinen viikonloppu: lauantaina Elinan kurssi ja sunnuntaille tilasin Teron koutsaamaan itseäni ja kavereitani. Harmillisesti Ellun kurssi kuitenkin peruuntui :( Joten näillä näkymin lauantai menee koiratarhan ja koppien kunnostustöitä tehdessä; toisaalta hyvä näin, sillä jospa se(kin) homma ulisi sitten tehtyä ennen syksyn sateita.... ja hieno juttu on kuitenkin se etteivät ne peruuntuneet treenit olleet nuo Teron harkat! Parempi sit kuitenkin näin, sillä nyt on ainakin sunnuntaina tiedossa todella, todella, todella hauska ja antoisa päivä :D

ps... torstain Tonin treeneissä taisin muuten oivaltaa miksi pyöritykset ja leikkaukset toimii kisoissa muttei treeneissä... ehkä ;)

Varma kesän merkki: Hipardi on muuttanut "kesäasunnolleen" ;)

Palaneen käryä

Melko "lämpimissä" tunnelmissa sujui viikonloppu agilityn merkeissä: lauantaina olin värjäämässä nahkaani punaiseksi TAKUTien kisoissa "orjan" roolissa ja sunnuntaina vietimme koko perheen yhteistä laatuaikaa Hattulassa kisoissa. Hipardi ja minä kisattiin, "pojat" kannusti ja laikat... laikat levytti ;)

"Kisaorjan" pesti hirvitti jo ihan ilman hellettäkin; minut oli nimittäin nakitettu ajanottajaksi ja viimeisten muistikuvieni mukaan minulla ja sekuntikelloilla on varsinainen "viha-rakkaussuhde". No mutta - oliko sitten helteessä syy vai missä, mutta jotain järin merkillistä oli suhteelleni sekkariin tapahtunut! En nimittäin sössinyt yhtäkään kellotusta ja sain itseasiassa lähes tismalleen samoja aikoja kuin sähköinen ajanotto :o Siis ihan mielettömät refleksit tämän ikäiselle tädille ;) Muutoinkin "orjapäivä" oli sangen hauska ja leppoisa - kiitos hyvän seuran jossa nauru hersyi eikä pipa kiristänyt. Oli kyllä niin kiva nähdä harrastuksen tätä(kin) puolta, sitä "toista" puolta kun on taas viime aikoina tullut ihan riittämiin : /

Sunnuntaina suunnattiin siis Hattulaan jossa tarjolla pari agi-rataa. Nollia ei tullut, eikä nyt ihan sellaista "meidän tasoista" suoritustakaan, kiitos ohjaajan armottoman jännityksen, mutta ihan ok tulokset kuitenkin ja suht sujuvat vedot. Ekalta radalta kaksi kieltoa -> omaa panikointia ja otin Hipardin "pois esteiltä" ennakointivimmassani (siis todellisuudessa ennakoinnilla ei ollut noissa mitään tekemistä, mua vaan alkoi hirvittämään että nyt se lähtee ja sit... HIP-HIP ja kas kun tuli sit syliin).  Toiselta radalta 15 - muurin palikat lensi pyörityksessä (kun kuvittelin että on muka kiire), joku rima kai jossain ja yksi kielto kun rytmitykseni epäonnistui.

Ratojen alut oli aika hankalia meille. Ekan radan alkua mietin pitkään siitä syystä kun en ole Hipin kanssa niistoja vielä(kään) treenannut kuntoon... päätin kuitenkin kokeilla jonkinlaista "semi-niistoa" vaikkei ollut harmainta aavistustakaan miten Hip siihen reagoisi. Reagoi hyvin :) Jännityksen piikkiin laitan sen, että "semi-niiston" jälkeinen kaarros meni hieman pitkäksi. Toisen radan alku taas... keksin siihen kyllä lopulta Hipardille sopivan alun, mutta en saanut sitä päässäni valmiiksi asti -> tosi tilanteessa loppui kantti enkä tehnyt ohjausta ihan niin kuin piti -> vaikka vältyttiin virheiltä seurasi siitä se että olin myöhässä seuraavassa kohtaa ja sitä seuraavassa - se pyöritys - olikin sitten jo paniikki päällä.

Lähdöt sujuivat molemmissa starteissa just niin kuin pitikin: Hip patosi ja oli silti "levollinen" :) Toivottavasti tämä ei nyt ole vain jotain tuuria vaan tarkoittaisi sitä että nyt olen oppinut saamaan Hipardin viretilan oikeisiin uomiin lähdössä ja rutiinit meille molemmille sopiviksi. Huonoa sen sijaan oli se, että molemmilla radoilla Hip tuli kolmannen alastulopinnan "läpi" ts. pysähtyi maassa. Kummankin radan kaksi ensimmäistä kontakti pintaa tehtiin just eikä melkein, mutta se kolmas... jokin ajaa sen siitä "läpi" kenties? Kontaktilta kun Hip ei kuitenkaan "karannut", eikä sillä ollut pienintä aikomustakaan lähteä lapasesta, se vaan pysähtyi "4 off" asentoon "2 on 2 off":in sijaan. Pieni aavistus minulla on siitä mistä tuo saattaisi johtua, joten... ei muuta kuin tesmailemaan, sillähän se selviää osuuko aavistukseni oikeaan vai ei (yleensä osuu* ;) )

Ai niin! Ja hienoin juttu kaikista: HIP kulki TAAS koko radan hiiren hiljaa :) Siis ääniefektien kannalta, ei vauhdin ;) Eli... ehkäpä tässä ohjauksessani on jotain edistystä tapahtunut :) Ja voi että mä niin rakastan tuon pienen otuksen asennetta työn tekoon <3 Ja lähetän suuren suuret kiitokset Petelle siitä että aikoinaan opetti minulle sen asian millä asenteella BC:n (ja oikeastaan varmaan lähes minkä koiran vaan, luulisin) olisi hyvä töitä tehdä - ja miten se asenne opetetaan. Kullan arvoinen ohje joka näyttäsi nyt kantavan hedelmää :)

Vilvoittelua T-leirin treenien lomassa
 

* "Mikä hiton vaisto se miul on?

Mie tiesin kokoajan, et täs ei oo ny kaik sit, miltä se näyttää."
- Antti Rokka

Kaikki lähtee leikistä

Tämä päivä kului raskaissa merkeissä ja huonojen uutisten vuoksi on mieli melko lailla maassa :( No mutta, niin kauan kun on elämää, on myös toivoa - eikä saa jäädä tuleen makaamaan, joten tunnelmaa nostattaakseni lyhyet merkinnät Urhean Pienen Hipardin treeneistä (ystävät tuntevat tämän tapauksen myös nimellä UPH ;))

Viime viikon torstaina treenattiin Tonin johdolla melko kinkkistä, mutta todella hauskaa rataa - vekkauksia,saksalaista, pois päin kääntöjä ja layerointeja pääsi tekemään - ja Toni koitti pakottaa myös valssaamaan. Kun aikansa kinusi valssia, niin suostuin yrittämään, mutta yritykseksihän se jäi ;) Valssisäätöä lukuun ottamatta harjoitukset onnistuivat yli odotusten ja nolla pätkiä tehtiin useampia :)

Tiistai-iltana kimppatreenit Maritan ja Saijan hulvattomassa seurassa. Pohjana Saviojan 3-luokan agirata jossa teemana Hipardilla (niinku meillä kaikilla itseasiassa) leikkaukset ja kulmaaminen. Hepardi oli, jälleen kerran, überpätevä ja hitsiläinen kuinka sille sopiikaan tuo kulmaaminen! Nyt pitäisi vaan vielä opetella etsimään kunnolla ne kulmien paikat... helpommin sanottu kuin tehty, mutta treenataan :)

Hipardin A:n kontakti oli kyllä aivan _loistavat_: sairaan nopsat ja varmat. Pujottelulla tuo pieni pääsi oikein yllättämään: otin toooooooosi rankasti sivuetäisyyttä, layeroin ja siihen samaan syssyyn vielä sokkarikin - ja Hip kepittelee kuin tikka tuulispää keppi rivistön loppuun asti luultavasti ilmeenkään värähtämättä :) siis kyllähän mä tiesin ettei Hip mikään huono kepittelijä ole, mutta... ei voinut kyllä olla muuta kuin tyytyväinen tuohon pieneen otukseen. Ja itseenikin, sillä minähän sen otuksen olen opettanut :)

Kyllä vaan harrastaminen Hipardin kanssa, ja ihan noin yleisestikin, on vaan mukavaa hommaa :) Se on sääli että tätä nykyään tuntuu koiraharrastuksessa olevan aikatavalla "verenmaku suussa" harrastavia - siinnä unohtuu se ilo, ja ennen kaikkea: koira.

Mun mottona on: harrastetaan vakavasti muttei vakavissaan ja ilo koiran kanssa tekemisestä sekä uuden oppimisesta on se kaikista tärkein juttu :)

Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan - niin myös koira

Kaikki lähtee leikistä.

Heittäytymisestä.

Naurusta.

Ilosta.

Äitienpäivä

Elämäni ensimmäinen äitienpäivä, jossa olen itse juhlinnan kohteena, alkaa olla takanapäin; lahjaksi sain "varhaisen aamuherätyksen" puolilta päivin sekä äitienpäiväkakAn. Kaksikin ;) Niin ja tutin! Pygmi nimittäin konttasi syliini, veti tutin suustaan ja tarjosi sitä minun suuhuni <3 Voiko sen paremmin tuollainen 9 kuinen ilmaista sitä kuka on hänelle se maailman napa ja suurin rakkaus? Kyllä siinä lähes kyynel vierähti kun toinen auliisti jakoi kalleimman aarteensa äidin kanssa. Tosin vain hetkeksi mutta kuitenkin :)

No miltäs se nyt tuntui, ensimmäinen äitienpäivä?

No, päivä muiden joukossa, ei mitään erityistä: tavallista mahtavaa arkea yhdessä oman perheen kanssa, meillä kun ei olla kovin "juhlaorientoituneita" vaan läsnäolo on "se juttu". (niin ja pygmin päikkäreiden ajan tuli surffattua netissä kun alkaa tuo autokuume olla ihan hillitön! Argh!!) Sillä tavoin äitienpäivä minut kylläkin herkisti, että huomasin mietiskeleväni tätä omaa aikaani äitinä tämän lyhyen kokemuspohjan valossa.

Kaksi vuotta sitten en olisi uskonut että minä olisin joskus juhlinnan kohde äitienpäivänä. Vielä vuosi takaperinkin, vaikka valtaisa vatsa alkoi jo painaa ja äitisloma kolkutteli ovella, ajatus tuntui hyvin epätodelliselta; äiti? Jaa minä? Just joo, kertokaa lisää hyviä vitsejä... sillä minähän nyt olen yhtä kaukana äiti-ihmisestä (tai oikeammin "äitimyytistä", luulisin) kuin mitä sika on satelliitista. Maailman epä-äidillisin ihminen eikä digitaalinen kello tikittänyt ei. En tiennyt miten vaippa vaihdetaan, mitä vauvat syövät (siis muutakin kuin maitoa - sen tiesin että rippikouluikään mennessä pitäisi jotain muutakin oppia syömään kuin rintaa) ja sitä paitsi: mä kuitenkin unohtaisin sen muksun jonnekin S-marketin kassalle, pudottaisin ja ennen kaikkea: mistä muka sen tietäisin mitä se napero milloinkin haluaa kun ei se osaa kerta puhua?

No, tänä päivänä vaipanvaihto sujuu sukkelaan vaikka puhuisin puhelimessa samaan aikaan (on uskomatonta kuinka hyvin sitä pärjääkään vain yhden käden varassa!), tiedän suurin piirtein mitä vauvat syövät, en ole (toistaiseksi) pudottanut pygmiä enkä unohtanut sitä S-markettiin. En edes Siwaan.

Ja... uskomatonta mutta totta: mä tiedän mitä se napero milloinkin haluaa :o Vieläkään en tiedä sitä mistä sen voi muka tietää että tämä ynähdys tarkoittaa janoa ja toinen - oikeastaan aivan identtinen - ynähdys tarkoittaakin että on kakka. Mutta niin vain tiedän :o Uskomatonta. Sekunnin sadasosissa pystyn päättelemään ölinästä ja käsien vihdonnasta mikä tarve milloinkin kaipaa tyydytystä ja se on mystistä se. Varsinkin kun tahtoo välillä mennä hermo pygmin iskä-mieheen ja/tai mummuihin kun he eivät tunnu millään tajuavan mitä poika heille kertoo ja sit aina minä joudun tulkkaamaan ja sanomaan että no, mitäs jos antaisit pygmin leikkiä rauhassa? Annapas sille nyt vettä, sen on jano. Tms, tms.

Kun pygmi oli ihan pienen pieni vauva, sain muutamalta taholta sellaista palautetta että olen hyvin sensitiivinen, empaattinen ja tiedostava äiti. Meinasin tikahtua nauruuni: jaa mää vai? Sensitiivinen? Empaattinen? Tiedostava? Just, just... No, en vieläkään pidä itseäni mitenkään erityisen sensitiivisenä ja tiedostavana äitinä vaan enemmänkin boheemina "rokki-mutsina" matkalla Motowniin, mutta kai sit minussakin jokin salaperäinen "äitigeeni" sittenkin on. Tai sitten olen vain hyvä arvaamaan ;D Tuntemattoman Rokkaa siteeraten: "Mikä hiton vaisto se miul on?"

("Mie tiesin koko ajan, et täs ei oo ny kaik sit, miltä se näyttää." )

Pygmin puolivuotisposeeraus

Nykyään pygmi on taas hiukan vähemmän pygmi kuin tuolloin; vaikka kotioloissa sitä pituuskasvua onkin todella vaikea huomata, niin nyt tätä kuvaa katsellessa täytyy todeta että, joko a) pygmi on kasvanut tai b) nu kuvassa käytetyt vaatteet kutistuneet. Ko. body on jo jäänyt pieneksi eikä noiden lappuhaalareiden lahkeetkaan enää viistä maata.

Reunion

Tiistaina tempaistiin treenit Mian ja russeleiden kanssa teemalla "Sanna & HIP meets Savikon Sepon vappu-skabojen radan" ;) Ratahan ei muuten ollut mikään v-mäinen tappo veto, mutta mua jäi kaivelemaan se alun riman alitus -> piti päästä kokeilemaan ja kun muutenkin on teemana rytmitys ja linjat, niin tuo ko. kisapätkä sopi siihen tarkoitukseen vallan mainiosti.

No... otin alun siis pyöritys 2 aidalle ja leikkaus 3 aidalle kuten kisoissakin tein. Ja... hyvin todennäköisesti olin siis ajanut kisoissa leikkauksessa "päälle" ja siksi Hipardille tuli kiire -> nopeiten pääsee suikkaamalla riman ali. Nyt kun olin itse maltillisempi oli tuo leikkaus tuolle 3 aidalle ja pujotteluun ohjaukseen varsin mainio.

Mutta... vaikka Hip ei olisi 3 aidan rimaa alittanut, niin tuskin olisimme ko. radasta hyllyttä selvinneet kuitenkaan, sillä... leikkauksen johdosta jäin pujottelussa niin pirusti jälkeen että linjani veti Hipardin 6 putken väärään suuhun -> mulla ei ollut/olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta saada sitä kisoissa oikeaan suuhun jos/kun olin noin paljon jäljessä. Treeneissä sain toki, mutta siitä syystä ettei kisa rata ollut aivan täydellinen -> A-este ei ollut käytössä. Näin ollen pystyin layeroimaan keinun ja ehdin ohjaamaan 6 putkeen ja jatkoon. Kiirettä piti silti. Ja jos taas piti "liikaa" kiirettä, niin onnistuin ajamaan Hipin pois 5 esteen linjalta :/ Että on tää vaan "helppoo" tällaisen supernopsan ja herkän koiran ohjaaminen... (näin mulle on väitetty... jostain kumman syystä ne jotka tällaista väittää ovat niitä joilla itsellään on hidas koira ;))

Kokeiltiin alkuun vielä vaihtoehtoisena pyöritys 2 aidalle + veto 3 aidalle ja leikkaus pujotteluun sekä leikkaus 2 aidalle + sylkkäri 3 aidalle ja lähetys pujotteluun. Kummassakin oli puolensa: leikkaamalla vasta pujottelulla ehdin jatkoon kaikista kevyimmin -> riskinä oli "liika" kiire, eli herkästi pukkasi koiran 3 väliin jos ei maltti piisannut odottamiseen, tai sit 5 esteen linjasta ohi. Leikkaus+sylkkäri+lähetys oli mun mielestä paras - ja varmastikin nopein koska myös koiran kulkema matka oli lyhin. Itse sai pistää töppöstä toisen eteen jatkoa ajatellen, mutta mielestäni myös jatkon linjat tulivat tällä aloituksella kaikista luontaisemmin.

Muina juttuina illan treeneistä: Hip tuli hyvin mukaan vetoihin, tosin niiden tekemiseen tarvitaan tilaa. Valssilla saa tuon eläimen mun "tanssitaidolla" just eikä melkein väärään paikkaan. En vaan ehdi tehdä valssia valmiiksi ja piste. Hyviä havaintoja tuli myös tästä n. vuoden "vajaalla liekillä" treenaamisesta: leikkaus taittoi Hipin keinulta alas :o No, seuraavalla kerralla se jo muisti sen, että ei siinnä sen kummempaa. Ja sit pussi tekniikka oli heikentynyt. Eli pussia treenasin yksittäisenä esteenä lisäksi ja alkoi palautua sekin vallan mainiosti :)

Eli vaikka pääpiirteittäin taukoilu ei ole haitannut, niin noissa pikku nyansseissa se näemmä näkyy. Eli mitä tästä (taas) opimme? Ehkä sen kuinka tärkeää on monipuolinen ja suunnitelmallinen treenaaminen :)

BTW... vielä tuosta "helppoudesta" jonka varmaankin n. 99,9% bc ohjaajista tietää... kieltämättä joskus, vaikka kuinka on koittanut suhtautua ymmärtäväisesti (siis kun eihän ne tiedä mistä puhuvat), nämä "no miten niin se voi olla vaikeaa kun koira on noin nopea ja taitava" pään aukomiset ovat ottaneet päähän. Helppoa kai se on viisastella silloin kun oma sessu on vauhdiltaan sitä luokkaa että jos vielä vähän hitaammin menisi niin se eläin peruuttaisi ja/tai niin heikosti lapasessa ettei piittaa *kan vertaa siitä mitä ohjaaja tekee. No, eihän sellainen joka on ajanut vain "nissanilla" voi tietää miltä formula tuntuu, enkä missään tapauksessa vaihtaisi hipardia mihinkään lahnaan vaikka ajoittain toki tämä vaikeus syökin naista melko rankasti, mutta silti... kuin se voi olla niin *tun vaikeeta pitää turpansa kiinni asioista joista ei oikeastaan tiedä niin yhtään mitään? Häh?

Ugh - olen todellakin puhunut ;D

Pitkästä aikaa treenattiin 65 rimoilla - ei mitään ongelmia, sillä...

ei se säkäkorkeus vaan se maavara kuten kuvasta näkyileepi ;)

Mummo lumessa

Vappupäivänä ryysittiin Turussa pari starttia Hipardi-Hepardin kera. Ensimmäinen rata loppu ennen kuin ehti alkaakaan: jostain kumman syystä Hip hiipi perässäni radalle :o Todella outoa. No, tyhmyyksissäni koitin silti jatkaa suoritusta (toooooooosi fiksua NOT) johonkin puoleen väliin rataa päästiin ennen hylkyä (väärä putken pää) mutta suoritus oli semmoista räpiköintiä (ihme, kun ohjaaja jäi sit kyydistä esteellä nro 2) että poistuttiin radalta. Turha sinne oli jäädä säätämään ja virheitä tekemään.

Toinen rata päättyi myös heti kättelyssä, nyt ei tosin perässä hiippailuun. Tein 2 aidalle pyörityksen ja tarkoitus oli leikata kolmoselle... ehkä peitin riman tai jotain mutta joka tapauksessa Hip paineli 3 aidasta alitse ja pujotteluun. Kiitos ja näkemiin. No, koska en ollut jäänyt kyydistä, jatkettiin rata loppuun asti hyllystä huolimatta. Ja loppu rata olikin itse asiassa ihan kohtuullinen -> vain yhdessä kohdassa "katkaisin" linjan ja siitä seurasi kielto.Ohjaajan flunssa joka turrutti lihakset ei ollut myöskään joka kohdin eduksi eli pikkasen olin myöhässä enkä ehtinyt niihin paikkoihin joihin olin kuvitellut ehtiväni. Esim. lopussa oli tarkoitus ehtiä puomin alastulolle ennen Hipardia... noooooo.... ei "ihan" toteutunut se ;)

No mutta, ihan kiva fiilis jäi ja ei muuta kuin treenailemaan. Huomaa kyllä hyvin että alla on kisataukoa ja talvi treenattu ahtaassa hallissa, on vähän tuo oma eteneminen sillee niinku puissa tai jotain.Eli rytmitys treenejä vaan kehiin :)

Pygmistä on kyllä kehittynyt niiiiiiiin hieno KeVa ettei tosikaan :) Jaksoi koko pitkän päivän reissussa mahtavasti  ja radalle oli kova hinku ;)