Äitienpäivä

Elämäni ensimmäinen äitienpäivä, jossa olen itse juhlinnan kohteena, alkaa olla takanapäin; lahjaksi sain "varhaisen aamuherätyksen" puolilta päivin sekä äitienpäiväkakAn. Kaksikin ;) Niin ja tutin! Pygmi nimittäin konttasi syliini, veti tutin suustaan ja tarjosi sitä minun suuhuni <3 Voiko sen paremmin tuollainen 9 kuinen ilmaista sitä kuka on hänelle se maailman napa ja suurin rakkaus? Kyllä siinä lähes kyynel vierähti kun toinen auliisti jakoi kalleimman aarteensa äidin kanssa. Tosin vain hetkeksi mutta kuitenkin :)

No miltäs se nyt tuntui, ensimmäinen äitienpäivä?

No, päivä muiden joukossa, ei mitään erityistä: tavallista mahtavaa arkea yhdessä oman perheen kanssa, meillä kun ei olla kovin "juhlaorientoituneita" vaan läsnäolo on "se juttu". (niin ja pygmin päikkäreiden ajan tuli surffattua netissä kun alkaa tuo autokuume olla ihan hillitön! Argh!!) Sillä tavoin äitienpäivä minut kylläkin herkisti, että huomasin mietiskeleväni tätä omaa aikaani äitinä tämän lyhyen kokemuspohjan valossa.

Kaksi vuotta sitten en olisi uskonut että minä olisin joskus juhlinnan kohde äitienpäivänä. Vielä vuosi takaperinkin, vaikka valtaisa vatsa alkoi jo painaa ja äitisloma kolkutteli ovella, ajatus tuntui hyvin epätodelliselta; äiti? Jaa minä? Just joo, kertokaa lisää hyviä vitsejä... sillä minähän nyt olen yhtä kaukana äiti-ihmisestä (tai oikeammin "äitimyytistä", luulisin) kuin mitä sika on satelliitista. Maailman epä-äidillisin ihminen eikä digitaalinen kello tikittänyt ei. En tiennyt miten vaippa vaihdetaan, mitä vauvat syövät (siis muutakin kuin maitoa - sen tiesin että rippikouluikään mennessä pitäisi jotain muutakin oppia syömään kuin rintaa) ja sitä paitsi: mä kuitenkin unohtaisin sen muksun jonnekin S-marketin kassalle, pudottaisin ja ennen kaikkea: mistä muka sen tietäisin mitä se napero milloinkin haluaa kun ei se osaa kerta puhua?

No, tänä päivänä vaipanvaihto sujuu sukkelaan vaikka puhuisin puhelimessa samaan aikaan (on uskomatonta kuinka hyvin sitä pärjääkään vain yhden käden varassa!), tiedän suurin piirtein mitä vauvat syövät, en ole (toistaiseksi) pudottanut pygmiä enkä unohtanut sitä S-markettiin. En edes Siwaan.

Ja... uskomatonta mutta totta: mä tiedän mitä se napero milloinkin haluaa :o Vieläkään en tiedä sitä mistä sen voi muka tietää että tämä ynähdys tarkoittaa janoa ja toinen - oikeastaan aivan identtinen - ynähdys tarkoittaakin että on kakka. Mutta niin vain tiedän :o Uskomatonta. Sekunnin sadasosissa pystyn päättelemään ölinästä ja käsien vihdonnasta mikä tarve milloinkin kaipaa tyydytystä ja se on mystistä se. Varsinkin kun tahtoo välillä mennä hermo pygmin iskä-mieheen ja/tai mummuihin kun he eivät tunnu millään tajuavan mitä poika heille kertoo ja sit aina minä joudun tulkkaamaan ja sanomaan että no, mitäs jos antaisit pygmin leikkiä rauhassa? Annapas sille nyt vettä, sen on jano. Tms, tms.

Kun pygmi oli ihan pienen pieni vauva, sain muutamalta taholta sellaista palautetta että olen hyvin sensitiivinen, empaattinen ja tiedostava äiti. Meinasin tikahtua nauruuni: jaa mää vai? Sensitiivinen? Empaattinen? Tiedostava? Just, just... No, en vieläkään pidä itseäni mitenkään erityisen sensitiivisenä ja tiedostavana äitinä vaan enemmänkin boheemina "rokki-mutsina" matkalla Motowniin, mutta kai sit minussakin jokin salaperäinen "äitigeeni" sittenkin on. Tai sitten olen vain hyvä arvaamaan ;D Tuntemattoman Rokkaa siteeraten: "Mikä hiton vaisto se miul on?"

("Mie tiesin koko ajan, et täs ei oo ny kaik sit, miltä se näyttää." )

Pygmin puolivuotisposeeraus

Nykyään pygmi on taas hiukan vähemmän pygmi kuin tuolloin; vaikka kotioloissa sitä pituuskasvua onkin todella vaikea huomata, niin nyt tätä kuvaa katsellessa täytyy todeta että, joko a) pygmi on kasvanut tai b) nu kuvassa käytetyt vaatteet kutistuneet. Ko. body on jo jäänyt pieneksi eikä noiden lappuhaalareiden lahkeetkaan enää viistä maata.