Inhimillisyys. Onko sitä?

Ja jos on, niin mitä se tarkoittaa? Mitä on inhimillinen käytös? Mitä inhimillistäminen? Mikä tekee ihmisestä ihmisen ja eläimestä, vaikkapa nyt koirasta, eläimen?

Tätä asiaa olen miettinyt pitkään saamatta vastausta. Onko sellaista edes olemassa? Yksiselitteistä vastausta siis. Olen tulkinnut asian itselleni siten, että inhimillistäminen on sama asia kuin yhdenvertaisuus. Tasa-arvo. Jos koiraa pitää ihmisenkaltaisena olentona, on se väärin koiraa kohtaan, sillä koira ei ole ihminen. Se on koira. Koira joka ajattelee koiramaisia asioita. Eläin, jolla on vietit ja vaistot joita se ei voi järkeillä pois. Koira käyttäytyy aina eläimellisesti, eli kärjistettynä pyrkii tekemään omasta elämästään mahdollisimman mukavaa itselleen keinoja kaihtamatta. Koira ajattelee "minäekaksihetimullekaikkitännenyt" tyylillä.

Vai ajatteleeko?

Pieni lapsi muistuttaa mielestäni koiraa, ja eläintä ylipäätänsäkin, melko paljon. Ja luultavasti lasten kasvatuksessa on kokolailla sama juttu kuin koirien kanssakin: liika inhimillistäminen aiheuttaa ongelmia. Jos aikuinen mieltää lapsen pystyvän yhtä korkeaan ajatteluun kuin mitä itse on, eikö hän silloin yliarvioi lapsen henkisiä kykyjä? Unohda sen tosi seikan, että lapsi on lapsi, joka ajattelee lasten tapaan. Eli kärjistettynä olento, joka pyrkii tekemään elämästään mahdollisimman mukavaa itselleen keinoja kaihtamatta. Lapsi ajattelee "minäekaksihetimullekaikkitännenyt" tyylillä.

Vai ajatteleeko?

Koska ihminen, (Homo Sapiens) ja koira (Canis Familiars), ovat loppujen lopuksi molemmat eläimiä, vieläpä nisäkkäitä ja laumasieluja, ohjaa molempien lajien käytöstä pohjimmiltaan yksi vaisto ylitse muiden - kuten kaikkien elollisten kohdalla; eloonjäämisvaisto. Se on hyvä vaisto. Se suojelee vaaroilta ja saa meidät säilymään hengissä hankkimalla ruokaa, taistelemalla, vetäytymällä ja lisääntymällä. Se on vaisto, joka pistää meidät ajattelemaan ensisijaisesti omaa napaa. "Mikä minulle on eniten hyödyksi?" "Miten miellytän itseäni parhaiten?"

Koira ja pieni lapsi ovat tässä asiassa hyvin samankaltaisia, koska niistä kumpainenkin ajaa hyvinkin suoraviivaisesti vain ja ainoastaan omaa etuaan. Ne eivät pohdi tekojensa seurauksia muiden kuin itsensä kantilta. Koira ei ajattele tuleeko toiselle koiralle paha mieli, jos se itse ottaa viimeisen luun. Ylen syönyt koira ei tunne sääliä nälkää näkevää lajitoveriaan kohtaan, vaan ottaa halusta sille tarjotun lihakimpaleen edes miettimättä tekeekö siinnä kohtaa oikein toveriaan kohtaan.

Pieni lapsi käyttäytyy pitkälti samalla tavoin. Vauva ei ajattele että isä ja äitikin tarvitsevat unta, vaan kiljuu nälkäänsä eikä suostu odottamaan hetkeäkään. Hieman vanhempana lapsi ei ymmärrä soseen heittelyn seinille ja uhmakohtauksten tuottavat vanhemmille stressiä ja pahaa mieltä - lapsi tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Ja lapsi HALUAA. Taapero nappaa toverinsa lelun sumeilematta, ja jos toveri vastustelee, saattaa jopa lyödä toista saavuttaakseen oman päämääränsä. Lelun. Itsensä miellyttämisen. 

Koiran ja lapsen käytöstä yhdistää "estojen" puute. Moraalin puute. Kyky hahmottaa oikeaa ja väärää. Kyky ajatella myös muidenkin napoja eikä vain sitä omaansa.

Kärjistettynä siis, aivan kuten koirillakaan, ei inhimillistä käytöstä ei esiinny pienillä lapsillakaan. Aikuisten, ennen kaikkea vanhempien, tehtävä on opettaa lapselle "estot", moraali, oikea ja väärä. Inhimillinen käytös siis ja tässä kohtaa tulee ero koiran ja lapsen välille.

Koira oppii välttämään virheitä ja vääryyttä kyllä siinnä missä lapsikin, mutta tekee sen ainoastaan välttyäkseen itse joltain negatiiviselta kokemukselta tai saadakseen jonkin positiivisen kokemuksen. Ihmisellä kyseinen käytös muokkautuu ajanmittaan omaksitunnoksi. Moraaliksi. Ihminen pystyy ymmärtämään jonkin teon olevan väärä vaikkei siitä teosta suoranaisesti rangaistaisikaan. Ihminen oppii ajattelemaan muidenkin napoja, oppii ymmärtämään, että vaikka jokin teko olisi oman edun mukaista, se voi silti olla väärin muita kohtaan ja jättää näin ollen miellyttämättä itse itseään.

Mutta onko se näin? Tätäkö on inhimillisyys?

Näin olen itse itselleni aisan tulkinnut, mutta epäilen olleeni väärässä. Olen tulkinnut, että inhimillisen ja eläimellisen käytöksen erottaa moraali. Että inhimillinen käytös pohjautuu siihen. Oikean ja väärän ymmärtämiseen. Siihen, että pystyy olemaan ajamatta omaa etuaan. Olemaan ajattelematta vain omaa napaansa.

Mutta näyttää siltä että minun on myönnettävä olleeni väärässä. Ei tuo ole inhimillistä käytöstä. Katkeruus, kauna, oman edun tavoittelu myös muiden kustannuksella, epärehellisyys, valehtelu ja selkään puukottaminen; ne ovat inhimillistä käytöstä ja tämä seikka on jäänyt minulta huomaamatta.Mikä on kieltämättä sangen noloa, sillä tiedän varsin hyvin etteivät koirat ja pienet lapset osaa kantaa kaunaa, olla katkeria, valehdella, puukottaa selkään. Omia etuja ne toki ajavat, törkeästikin, mutta tekevät sen silkkaa ymmärtämättömyyttään - vaistojensa ohjaamina. Toisin kuin aikuiset, inhimilliset ihmiset.

Summasummaarum, olen ollut väärässä sen suhteen mikä on inhimillistä ja mikä ei. Moraalittomuus on inhimillistä.

Joten...

... en ehkä halua olla järin inhimillinen ihminen. Valitsen mieluummin eläimellisen käytöksen.

Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän pidän koirista, sillä koirilla on kaikki ihmisen hyveet vailla ainuttakaan pahetta. Koirien käytös on oman moraalini ja ajatusmaailman mukaan huomattavasti inhimillisempää kuin useimpien tapaamieni ihmisten.
Valitettavasti.

Tappotreeniä

Maanantaina testailtiin Janitan "virhetreenin" rataa kera Hanan & Mian. Hipsu oli tosi PRO vaikka treeni melkoista "tappoa" olikin (takaa kierto suoran putken jälkeen ja sit takaisin suoraan putkeen) ja toi tosi hyvin esille sen että Hipardin kanssa "less is more" :) Se on kerta kaikkiaan niin pätevä pieni eläin ja varsinainen mulkerohyppääjä (Janitan luennolla oli juttua noista hypyistä ja rimomisesta muuten ja oli aika hauska huomata kuin samalla tavoin me ollaan todennäköisesti koiriamme opetettu. Vielä "jännempää" on se, että vaikka mullakin on ollut useita koiria ohjattavana ja vieläpä eri rotuisia, niin kaikki ovat olleet mulkeroita eikä rimominen ole ollut ongelma... no, eli joko mulla on käynyt ihan jeesuksenmoinen tuuri vudesta toiseen tai sitten... ;)) ja kun vielä tekee rataa aivan mielettömän hienolla asenteella, niin eipä siinnä sit tosiaan muuta tarvitse kuin lukea nuotteja.

Niiden nuottien kanssa vaan pitää olla tosi tarkka että osuvat kohdilleen, muuten päättyy "EK" ulosajoon. Tuon takaa kierron "nuottien" hahmottamiseen meni tovi jos toinenkin ja onneksi oli Mia "lisäsilminä" jeesaamassa jotta linjan tarkistus onnistui kunnolla.

No, tuli treeneissä toki huonojakin kohtia syystä että näemmä Hip tulee halusta sekä niistossa että ihmisnuolessa läpi. Se ei joko sittenkään osaa niitä kunnolla ja/tai ei ole motivoitunut tekemään niitä oikein. Nyt pitäisi miettiä mitä teen asian kanssa vai teenkö mitään?

"Kotikenttä" on myös kuivunut mukavasti jo ja jonkun verran on tehty puomin nousuja sekä pujottelun häiriötreeniä. SLP toimii loistavana häiriönä (oikeesti, se häiritsee, mutta ei ole vaaraksi itselleen ja muille kuten rakas Roosa-vainaa oli haahuillessaan kuurona sinne sun tänne. Aina sai pitää silmällä että missä se milloinkin on ettei jää joko mun tai Hipardin jalkoihin.) Ja palkkioksi pääsi vanhapoikakin tekemään kepit :) Lystiä tuntui olevan vaikkei vauhti takavuosien menoon enää toki ylläkään.

SLP:n liitokisoissa ikuisti Mia Laine 

Teoriaa ja Käytäntöä

Melko Agilityn täyteinen viikonloppu vietetty, niin teoriassa kuin käytännössäkin; lauantaina suunnistimme Mian kera Sääksjärvelle Leinosen Janitan radanluku luennolle ja sunnuntaina perheen laatuaikaa vietettiin Janakkalassa kisaten.

Janitan luento oli kyllä todella mainio! Mitään ihan "yllättävän uutta" ei sinänsä tullut mutta aivan loistavia tarkennuksia moneen kohtaan ja itselle Hipin ohjaajana suurin hyöty tuli jarrutuksista sekä kontaktien jälkeisestä elämästä: Hipsun kanssa kun tuo magneettiteoria on kontaktien jälkeen todella silmiin pistävä ja aiheuttaa siksi ongelmia. Lisäksi nyt mulle taisi (ehkä) viimeinkin selvitä miksi Hipardilla jaakotus pelittää ja valssi ei, sama juttu oikeastaan myös leikkausten kanssa -> Hipardillehan sopii tosi hyvin leikkaukset ja takaa ohjaus ylipäätänsä, mutta... jostain syystä leikkausten onnistumisprosentti on vain noin 80 enkä ole syytä tähän oikein keksinyt. Nytpä luulen että keksin! Ja keksinkin, sillä Tiina antoi illan käytäntöosuudessa Nepparin kanssa loisto esimerkin siitä mitä mulla ja Hipardillakin helposti tapahtuu leikkauksissa. (Ja Tiina nimenomaan ohjaa takaa, eli ei ollut osaamisesta kiinni se!)

Janitan luento kesti reilu 4 tuntia ja sen jälkeen oli Herwoodissa "virhetreenit". Käytännön virheiden tsekkaminen jeesas paljon ja tuosta luento-osuudesta oli hyötyä paitsi itselleen treenaajana ja kisaajana, myös kouluttajana/pennun koulutusta ajatellen. Vaikka itseasiassa noi koulutusjutut oli isolta osin sellaisia joita olen tehnyt jo iät ja ajat omien koirien kanssa (tajuamatta vaan "kaupallistaa" niitä - onneksi Janita on tajunnut tämän :)) niin Janitan ammattikouluttajan kokemuksen siivittämänä luennolla tuli esiin mitä eriskummallisimpia ongelmia sekä ratkaisuja niihin -> ja tää on aina hyvää tietoa sillä koskaan ei voi tietää milloin itse törmää johonkin vastaavaan tapaukseen. Esim. palkkaamisesta tuli aivan käsittämättömän hieno esimerkki ja selostus siitä miten ko. koiran ongelma palkkauksen suhteen oli korjattu!

Sunnuntaina vietettiin aurinkoinen aamupäivä Janakkalassa jossa käytiin kisaamassa piiiiiiiitkästä, piiiiiiitkästä aikaa yhden startin verran. Tuomarina toimi Nybergin Johanna ja rata oli tyyliä "ansa jota et tajua". Eli päällisin puolin melko simppeli rata jonka lopussa oli "alleviivattu ansa". Mutta kun katosi tarkemmin, niin tuo alleviivattu ansa ei ollut mikään sen kummempi ansa - mutta monet muut kohdat olivat. Sain rakennettua päähäni selvät sävelet ohjauksesta melko nopeasti eikä jäänyt yhtään sellainen olo että olisin miettinyt "toimiiko tämä?". Mutta, kyllähän se pitkän kisatauko näkyi sellaisena jähmeytenä ja kun tunsin oloni jähmeäksi (esim. jalat tuntuivat olevan hapoilla jo ennen rataan tutustumista :o) niin alkoi mietityttää oma liikkuminen ja sitten... jännittämään. En vaan vieläkään osaa uskoa kisoissa että ei mulla ole siellä radalla mihinkään kiire ja siksi iskee paniikki jos kuvittelen etten pysty liikkumaan.

No mutta, jähmeydestä huolimatta kokonaisuus oli ihan hyvä. En ollut myöhässä kuin viimeisellä esteellä ja niinpä Hip kulki hipi-hiljaa - siis äänen suhteen :) Alkuun tekemäni pyöritys toimi ja onnistui täydellisesti, samoin leikkausten linjat olivat tosi hyvät kuten myös ohjauslinjat noin ylipäätänsäkin.

Tulokseksi 15. Rima - joka tuli alas leikkauksessa. Mutta ei leikkauksen linjan vuoksi vaan siksi että lähdin räpeltämään jotain kummaa kun Hip oli vielä riman päällä (rimat 65). Yksi linja virhe - olin suunnitellut linjan kyllä aivan oikein, mutta toteutus jäi uupumaan: piti työntää renkaalle ja yks kaks huomaan olevani koiran kanssa riti rinnan ja Hip leikkaa "kiinni". Työnnä siinnä nyt sitten. Pujotteluun sisäänmeno kulma oli vähän ilkeä ja tiesin etten saa ennakoida pujottelua yhtään. Annoin Hipille hyvin tilaa, ja sitten... sit mä tajua vilkaisevani pujottelun suuntaan enkä aloituksen kuten piti, ja... no kappas kun otti kakkosvälin sit niin.

Mutta anyway, hyvä fiilis jäi radasta: olimme kuitenkin noista hamoista huolimatta samalla radalla ihan koko ajan (tästä todisteena se ettei Hip huutanut :)) Mulla ei ollut kiireen tuntua lainkaan ja luotin koiraan sekä onnistuin lukemaan radan Hipiä ajatellen oikein sekä valitsemaan juuri sille sopivat ohjaustavat näihin linjoihin :) Kyllä nyt puri taas kisakärpänen kovaa :)

Niin ja eikä se "koiramainen" viikonloppu tähän päättynyt, ei suinkaan. Tuli nimittäin todistetuksi ettei rikos kannata ja valheella on lyhyet jäljet - loppu viimein jokainen huijari jää kiinni ja näin kävi viimeksi tänään.

Jätimme laikat "vahdeiksi" kotiin kisareissun ajaksi; koirahuoneeseen porttien taakse jäivät makoilemaan ne kuten tavallista. Tavallinen oli myös kotiin paluun hetki: kaksi laikaa portin takana koirahuoneessa vastassa häntäänsä heilutellen kumpainenkin. Vaan kas - kun saavuin keittiöön sain huomata koiranruoka komeron oven olevan auki! Mit vit??

No, ehkäpä komeron ovi oli auennut itsekseen, sellaista tapahtuu välillä - tosin noin "auki-auki" se ei ole ennen ollut vaan ainoastaan pikkasen raollaan. No mutta: laikathan olivat koirahuoneessa joten mikä muu voisi olla selitys? Paitsi että...

...tämän jälkeen havaitsin avoinna olevan ULKO-OVEN! Ja siinnä kohtaa ei enää Sherlokia tarvittu vaan arvoitus oli ratkaistu sillä siunaamalla sekunnilla: Kosti *KELE!!!

Se mokomakin viisastelija! Vaan tällä kertaa sortui "omaan näppäryyteensä": oli kai kuvitellut ettei jää ruokavarkaudesta kiinni kun palasi seikkailunsa jälkeen kiltisti takaisin "omalle puolelleen" esittämään viatonta. Juu, ja näinhän siinnä toki olisikin käynyt - ellei ko. piski olisi idioottina käynyt ulkona kesken rosvoretkensä!

Tarinan opetus: mikäli käytät vilppiä, pidättele paskaa! ;D

Jaa mää vai?
 

Pennusta meTSUriksi

Ajoittain mietin mitä niin hyvää olen elämässäni tehnyt, että olen ansainnut niin täydellisen ihanan muksun kuin mitä pygmi on? Vai onko vain minun kasvattajan kykyni niiiiiiiiin huippuluokkaa? ;) Kävi nimittäin niin, että puoli vahingossa tuli testattua pygmin "KeVa" (=Kennel Vauva) ominaisuudet ja näyttää siltä että pygmi todellakin on matkalla Pennusta Mestariksi, eli todellinen agilitylapsi ;)

KeVa testi alkoi rataskuumeesta;  Nyt kun ulkotreenikausi on taas korkattu, pääsee pygmi taas mukaani treeneihin. Hankaluutena tässä on se, ettei meidän "miehistönkuljetusvaunussa" ole turvaistuinta, ainoastaan "urheiluautosta" sellainen löytyy. Ja urheiluautossa taas on todella pieni tavaratila kun mukaan pitäisi mahtua rattaat, pygmin huoltotarvikkeita, toko kamppeita, leluja, jne... niin ja olisi tietenkin todella mukavaa mikäli se koirakin mukaan mahtuisi.

Matkisten kanssa tila riittää, mutta... kun pitäisi se koira lämmitellä ja jäähdytellä ja noissa maastoissa missä nuo toimet tapahtuvat tulee matkisten kanssa äitiä ikävä. Yhdistelmiä taas on aivan järjettömän rasittavaa nostella autoon ja sieltä pois - ja lisäksi: kun yhdistelmät peräluukkuun pakkaa, ei sinne sitten muuta tarvitsekaan enää laittaa. Peräti kaksi kertaa jaksoin käydä treeneissä näiden resurssien voimin ja sit riitti: Pakko Saada Kuomurattaat!!! (niin ja voi olla että tässä painoi sekin että mun nyt vaan teki niin kovin mieli ihka uusia ihania rattaita ;))

Rataskuume oli tuskastuttavaa: googlettamista, selailua, kuvia, vertailuja.... ei päätä eikä häntää että mikä näistä nyt olisi hyvä - ja ennen kaikkea: mikä mahtuisi autoon sillee sopivasti? Ei auttanut muu kuin suunnata nokka kohti Tamperetta ja lähteä koeajamaan.

Monen mutkan vuoksi päivä venähti ennakoidusta "hieman": olimme ensimmäisessä ostospisteessä klo 11.45 ja illalla kotona ilta kahdeksalta :o Pygmi kun ei nuku autoon, niin vietti koko päivän ilman päikkäreitä ja ruokailutkin olivat vähän miten sattuu, ja silti... Ei rutinan rutinaa!!! Ei kitinän kitinää!

Poitsu mennä päristeli tyyriinä rattaissa pitkin eri lastentarvikeliikkeitä, hymyili myyjille ja konttaili käytävillä. Mikään ei sen maailmaa tuntunut häiritsevän :o Aivan mieletön turnauskestävyys pikku miehellä siis :o Uskomaton lapsi, oikea "reissumuksu" :)

Niin ja saatiin me en uudet kiesitkin: Emmaljungan Scootterit :) On ne vaan IhQt :)

vähän polleena kyydissä.

ps... niin, tosin ostin sit myös "miehistönkuljetusvaunuun" turvaistuimenkin, joten periaatteessa olisin siis voinut tehdä treeni- ja kisareissut sillä, ja mukaan olisi mahtunut vaikka kahdet yhdistelmät ja kaikki talouden koirat. Mutta ei kerrota tästä kellekään sillä mä ihan totta halusin just uudet Ihqut rattaat ;)

Tiistai treenit

Tiistaina huristeltiin pitkästä aikaa Nokialle treenaamaan, mutta yllätys, yllätys... treenejä ei sitten ollutkaan :o argh, onkohan mun säpo:ssa jotain hämminkiä ettei viestit tule perille sillä en ollut saavuttanut viestiä treenien perumisesta : / No, onneksi sentään on avain halliin, joten vallattiin kenttä Hipardin kanssa parhaassa mahdollisessa seurassa: keskenämme :D Ja esteitäkin oli valmiina siihen malliin että melko pienillä säädöillä päästiin treenaamaan "viikon teemaa", eli linjoja ja leikkauksia. Ja vitsit että meni hyvin!! Yhdessä kohtaa jyräsin leikkauksessa liikaa päälle, mutta senkin tein vain kerran ja linjat oli heti kättelyssä tosi onnistuneet (vaikka mietinkin ohjausta suunnitellessa että onko tää nyt ihan extriimiä vai ei - ei ollut :)) Harmi ettei Tero ollut paikalla näkemässä - ois saanut olla meistä ylpiä hän :)

Lisäksi vielä "anjamaisia" pujottelu treenejä (sujui leikiten) sekä kontakti treenit A:lla ja puomilla. Lyhyet ja intensiiviset treenit - vähän tuntui pöljältä ajatus että jahas, tässä sitä sit ajeltiin yht 100 km yhden 15 minuutin vuoksi (no 20 min kun pidettiin pitkä tauko harkkojen välissä), mutta no, tulipahan tehtyä ja laatu korvaa määrän :)

Määrästä puheen ollen... lumet on sulaneet ja piha kuivunut sellaista ennätystahtia että haravointi kutsuu ihan piakkoin :( (ok- asumisen nurja puoli :( Haravointi on ihan ok, jos sitä ei tartte tehdä kuin max vartin verran kerran syksyllä ja kerran keväällä - valitettavasti näiden meidän "tiluksien" haravointi ei ihan vartissa onnistu ;o)

Hipardi olen kovasti yrittänyt opettaa haravoimaan, mutta kun ei sillä reppanalla ole peukaloa, niin ei harava pysy lapasessa. Mutta onneksi se pitää huolen siitä ettei kuorma valu :)

Toiset 9 kuukautta

Eloa takana yhtä kauan kohdun ulkopuolella kuin mitä sisäpuolella, ja meno näyttää tältä :)

Kenen kanssa tänään treenataan, äiti?

9kk: synttärinsä kunniaksi pygmi kipusi päikkäreille mennessään yläkertaan johtavat portaat ihan itse - yöpuulle mentäessä sama toistui, huomattavasti suuremmalla nopeudella vain. Täytyy varmaankin laskea pinniksen laita alas jotta pääsee petiinsä asti omatoimisesti - näin voisi sitten hoitaa nukkumaan menemisensä täysin itsenäisesti :)

Aikamoista vipellystähän nuo päivät on: pygmi konttaa, kiipeää, seisoo ja kävelee lähes non-stop aamu kymmenestä iltapäivä yhteen asti (juuh, olemme taas palanneet vanhaan rytmiin jossa päivä alkaa vasta lähempänä kymmentä :D En valita, olihan se ihan kamalaa herätä peräti 8.30 ;p). Kiskaisee unta palloon 2,5-3 h ja sit taas mennään ja hihkutaan kunnes nukkumatti kutsuu ilta kahdeksan maissa. Keltä lienee perinyt nuo mahtavat unenlahjat ja tuon touhuamisen palon? Vaikea arvata ;)

Kalimalle heitetään ylävitonen

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat kuin siivillä tuon pienen miehen loistavassa seurassa: on mahtavaa hullutella päivät pitkät tenavan kanssa ja seurata sen edesottamuksia ja pettämätöntä logiikkaa. Juu, pygmillä on toimissaan logiikkaa - aina vaan en tiedä mikä se logiikka milloinkin on, mutta ihan selvästi jokaisella tempauksella on joku oma pieni tarkoituksensa :) 

On siis totta että vanhemmaksi tulon jälkeen aika kulkee nopeammin kuin ennen :) Vaan en kyllä valita - niin hienoa on seurata tuon pygmin kasvua ja kehitystä avuttomasta vastasyntyneestä "ihan oikeaksi" ihmiseksi ja persoonaksi. Omaksi itsekseen. Vauva-aika on siirtynyt kultaisina muistoina mielen uumeniin ja vauva-kirjan kansien väliin - monta ikimuistoista hetkeä on matkanvarrelle jo tähänkin mennessä mahtunut, mutta enemmän odotan tulevaisuutta kuin haikailen menneitä: odotan kovasti jo sitä aikaa kun pygmi on 4-5 vuotias (sen ikäiset on mielestäni ihan parhaita, saas nähdä olenko samaa mieltä vielä v-2015 ;)) ja jopa pygmin teini-ikää. 

Valinnan vaikeusko noin vakavaksi vetää?

Samaan aikaan on tietenkin myös kova huoli: millainen ihminen tästä pienestä miehestä kasvaa? Kantaako elämä häntä? Osaanko antaa hänelle hyvät eväät, arvot ja asenteet tasapainoista aikuisuutta varten? Oppiiko hän suvaitsevaisuutta? Toisten mielipiteiden kunnioittamista? Oppiiko hän uskomaan itseensä? Siihen että asioihin saa, voi ja pitää vaikuttaa?  Oppiiko hän olemaan nöyrä ilman nöyristelyä?

Ja päällimmäisenä tietenkin... päivähoito. Vanhempain vapaani päättyy viikon kuluttua ja tuntuu tosi hurjalta että periaatteessa tämä olisi se hetki jolloin työelämä taas kutsuisi äitiä - ja päivähoito pygmiä. Onneksi elämä on täynnä mahdollisuuksia ja valintoja sekä myös onnekkaita sattumia ja näin ollen pygmin ei tarvitse ottaa kontaktia päivähoitoon näillä näkymin ainakaan vuoden 2010 aikana :) Ei ehkä edes ennen syksyä 2011, sitä pidemmälle en uskalla vielä edes haaveilla.

Mutta... ei voi muuta kuin toivoa: 

Voi kunpa matkas onneksi
koituis vihaa, katkeruutta et
tuntis joutavaa, voi kun oisit
viisaampi kuin isäs milloinkaan
kunpa oppisit ajattelemaan

Elä hyvä elämä rakas.

Sorvin ääressä jälleen

Hipardin valeraskaus on saatu päätökseen; turvotus on laskenut, kaikki "mä olen niiiiiin äiti" elkeet kadonneet eikä Hipardin ja Kaliman välisessä käyttäytymisessäkään ole enää mitään kummia juttuja.

Treenailtu ollaan jonkun verran ja kai sitä pitäisi kisoihinkin taas ilmoittautua - ehkä jopa tokokisoihin :o Mä olen nimittäin yllättänyt itseni tokoilemasta :o :o Ja Hipsu oli siinnä überpätevä :) Kaukoissa ei liikkunut varmaan senttiäkään ei eteen eikä taakse ja teki ne todella hyvällä asenteella :) Seuraamisessa se liikkeelle lähtö vinkaisu ei näemmä ollut poistunut talven aikana itsekseen. Meinasin jo melkein repiä peliverkkarini ja lannistua kun en saa sitä toimimaan, mutta sitten... sitten mä hokasin missä vika oletettavasti piilee -> mikä on se "juttu" joka saa sen vinkaisun aikaan kun ainahan se ei sitä tee. Treenattiin - ja käytinpä muuten naksutintakin :o :o (nyt on maailmankirjat sekaisin kyllä) ja muutaman toiston jälkeen meillä näyttäisi tässä olevan äänetön liikkeelle lähtö + hyvällä asenteella suoritettu, vietikäs seuraaminen :) Eli näin se tais taas olla: voi jos viitsii, saa jos tahtoo ja onnistuu kyllä kun vaan vaivautuu käymään riittävän usein siellä peilin edessä omia puuhiaan miettimässä :)

Turistin ominaisuudessa piipahdin Teron treeneissä kuuntelemassa ja katselemassa, sittemmin Hipardikin on jo esteille päässyt. Lähinnä ollaan treenattu rytmitystä ja linjoja ja tuntuu tosi hyvältä - pikku hiljaa alan saada juonen päästä aina vaan paremmin ja paremmin kiinni :)

Koulutteluakin on joukkoon mahtunut ja sitä kautta olen taas saanut lisää mukavia agility-hetkiä :) Ja ennen kaikkea sitä kautta ymmärtänyt aina vaan paremmin sen kuinka mahtava pieni koira Hip onkaan - ja etenkin sen, kuinka suuren työn olen sen kanssa tehnyt. Hyvä Hip! Hyvä minä :)

Ai niin, myös pygmi aloitti "treenikautensa": rakensi rataa, tutustui siihen ja tietenkin kannusti äitiään hurjasti :) Mennä möyrysi pitkin kenttää jo kuin vanha tekijä :) Kyllä se pentu vielä metsuriksi kasvaa :)

Kesää kovasti odotellaan :)

Se yksi ja ainoa, ainutkertainen

Ensiksi pahoittelen että päivittelen blogia vasta nyt, sattuneista syistä tällä kertaa näin, toisekseen uutisetkaan eivät ole järin kertomisen arvoisia :(  Virtsarakosta kun ei paljoa juttua revi.

Luonto ei tällä kertaa ollut puolellamme - tai ehkä oli mutta päätti vain toisin kuin mitä olisimme toivoneet: useista onnistuneista astutuksista huolimatta ( 5 astutusta ja joka kerralla koirat jäivät 12-17 minuutiksi kiinni) ultrassa Hipin kohtu todettiin tyhjäksi.

Vaikka olin koittanut olla ns. "nuolaisematta ennen kuin tipahtaa", niin tokihan jonkinlainen toiveikkuuden siemen oli päässyt itämään - olenhan minä perusluonteeltani kuitenkin ennemminkin optimisti kuin pessimisti (tosin, realismi on minun asenteistani se kaikista syvin :)) Ja vaikka itseasiassa aavistin asian jo ennen ultraa (höh, olisi kannattanut luottaa intuition niin olisi säästyneet nekin rahat : / ), niin silti... kyllä pettymys iski ilmat pihalle.

Osasin jo aavistaa ennen ultraa että näin on asian laita, mutta silti vielä tsemppasin monitoria tuijottaessani: "ei näy sykettä... no mutta jospa vain tulkitsen näyttöä väärin, kovin epämääräiseltähän nuo ultrakuvat aina näyttävät... mutta... ei sykettä". Sitten Ana toteaa hiljaisena: "tuossa on virtsarakko". Juu, tiedän. Ei pentuja.

Kyllä siinnä piti hetken aikaa puhallella ja huokailla ja soittaa muutama "vuodatuspuhelu" ennen kotimatkalle lähtöä. Huokaillessa meni iltakin - oli kyllä tosi ärsyttävää kun ei voinut kuin huokailla. Todeta että höh. Olisi ollut niin voimaannuttavaa käydä paiskomassa käpyjä kiviin, kihistä raivoa ja kiljua *ttu*aatana*kelettä, mutta kun ei voinut!!! Kun ei ollut mitään syytä olla vihainen tai edes harmissaan. Oli vain pettymys. Täydellisen tyhjä pettymys.

Me; Hip, Pip, minä sekä Nina ja Pete tehtiin voitavamme. Astutukset onnistuivat hyvin ja niitä saatiin useita. Minä noudatin "vanhan kansan ohjeita" ja pidin Hipiä kuin kukkaa kämmenellä. Ja silti... tyhjä. Ei voi muuta kuin todeta että aina ei voi voittaa - ei edes joka kerta ja niin vain taas luonto näytti mahtinsa. Loppujen lopuksi se ei ole meidän ihmisten käsissä se kuka tai mikä lisääntyy ja milloin vaikka sitä joskus on varmaan itse kunkin vaikea muistaa.

Nyt ei auta muu kuin painaa leuka vasten rintaa ja jatkaa kohti uusia vastoinkäymisiä - nyt ne vastoinkäymiset vaan Hipin kohdalla jatkuvat muutaman kuukauden ajan treeni ja kisakentillä :) Mikäli ei mitään täysin yllättävää takaiskua tule mihinkään (tarkoitan tällä siis sitä että koskaanhan ei voi elämässä olla ihan varma mistään muusta kuin epävarmasta), niin Hip on tarkoitus astuttaa seuraavasta juoksusta uudestaan. Mikäli pikku-neidin kiimankierto ei nyt ihan häränpyllyä heitä, niin seuraavan kerran seksilomailu tapahtuisi näillä näkymin loka-marraskuussa. Ei auta muu kuin toivoa silloin parempaa onnea matkaan, niin ettei tuo Hip nyt ihan niin ainutkertaiseksi olennoksi jäisi - toivoisin niin kovasti tietenkin ennen kaikkea itse saavani Hipin jälkeläisen, niin äärettömän tyytyväinen olen tähän pieneen otukseeni, sekä toki niin kovin mielelläni jakaisin tämän ilon myös muiden kanssa sillä mikäli Hip periyttäisi itsestään vain murto-osankin, olen vakuuttunut siitä että sillä olisi paljon hyvää annettavaa niin rodulle ylipäätänsä kuin niille onnellisille jotka saisivat elää ja harrastaa Hipardin jälkeläisen kanssa (oikeastaan parempi tilanne olisi vain se mikäli Hip voitaisiin kloonata - sillä tuli pentuja tahi ei, maailmassa ei siltikään olisi kuin yksi ja ainoa Hipardi. Mutta... toistaiseksi pitäydytään tässä perinteisemmässä menetelmässä ja unohdetaan kloonaaminen)

Ja pettymyksestä huolimatta minulle jäi tästä episodista hyvät muistot - ja luultavasti Hipardillekin, Pipistä nyt puhumattakaan ;) Sain hienon mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja oli aivan suunnaton ilo huomata kuinka mahtavaa PR-työtä Hip on itse itselleen tehnyt! Omasta mielestänihän tietenkin Hip on maailman paras koira, ja tiesin toki että Hip on - varsinkin agilitypiireissä - erittäin pidetty pieni narttu; vakuuttanut monet ominaisuuksillaan ja sulattanut sydämet mahtavalla luonteellaan, mutta silti... WoW!!! Se typy näemmä hallitsee markkinoinnin(kin) :o

Valitettavasti maailmassa on vain yksi ja ainoa HIP...

... onnekseni se yksi ja ainoa on minun iki oma.