keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Jumalasta seuraava(ko)?

Laivan kapteeni on merellä kuulemma se Jumalasta seuraava, ja varmasti näin onkin; kapteenin valta - ja vastuu, on valtaisa, ja kyllä, kun tarpeeksi kärjistetään, niin kapteenin toimivallan yläpuolella on... ainoastaan Jumala.

Minä en ole kapteeni, joten en ole Jumalasta seuraava. Toisaalta... toisaalta, minun kattoni alla ja lihapatojen ääressä majailee kourallinen täysin vajaavaltaisia - joskaan ei täysin vastuuttomia, olentoja, Pygmi ja koirat, joiden tahto on ns. taskussani. Tarpeeksi kärjistäen lapsen ja koirien elämä ja kuolema ovat hyppysissäni. Minulla on kaikki valta heihin - ja samalla kaikki se vastuu minkä kyseinen valta tuo tullessaan. Tuolle joukolle, himpan alle 2 vuotiaalle taaperolle ja muutamalle koiralle... no, niillekään en ole "Jumalasta seuraava". Jumala taitaa tulla vasta minun jälkeeni tässä kohdin. Ja näin sen varmaan kuuluukin olla tässä hetkessä. Toki viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta "jumaluuteni" Pygmiä kohtaan vähenee kun lapsen oma valta - ja vastuu, omasta itsestään iän myötä kasvaa ja hänestä tulee, toivottavasti, oman elämänsä jumala; henkilö joka kantaa itse vastuunsa omasta elämästään niin pitkälle kuin se suinkin on mahdollista - ja muistaa myös sen, että hänen itsensä on myös valta. Ja osaa käyttää molempia oikein. Koirien kohdalla... koirien kohdalla tilanne on toinen - niillähän ei tule olemaan koskaan käytännössä mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä, niille minä pysyn jumalana koko niiden eliniän ajan. Ajoittain ajatus siitä on melkoisen ahdistava, mutta toisaalta... koska tiedän olevani oman elämäni jumala, niin... itse olen koirat valtaani hankkinut - itse kannan niistä vastuun.

Se mikä minua hätkähdyttää, edelleen, on se kuinka hanakasti ihan aikuiset ihmiset luovuttavat vastuun elämästään ja valinnoistaan muille. Tokihan se on aina helpompaa syyttää jotakuta muuta; henkilöä tai ulkopuolista tekijää, mutta silloin kun tuo oman vastuun pakoilu alkaa saada lähestulkoon vainoharhaisia piirteitä.... se on kyllä jotain järkyttävää. Ymmärrettävää mielestäni on vielä se, että akuutissa kiukussa, turhautumisessa, tms. kohdassa haetaan syitä ulkopuolelta, mutta jotenkin sitä luulisi että ajan kuluessa aikuinen ihminen huomaisi sen seipään myös omassa silmässä - ja ennen kaikkea pystyisi päästämään irti vainoharhaisista kuvitelmistaan.

Valitettavasti näin ei aina ole - tiedä sitten mikä siihen on syynä: lapsuuden traumat, heikko itsetunto, narsismi vai ihanko silkka ilkeys ja katkeruus? Tai laiskuus: se on vaan niin paljon helpompaa kai sitten, vielä vuosien jälkeenkin, uskotella itselleen että se "ongelmallisen" leiman on joku muu lyönyt otsaan kuin tunnustaa se, että ihan itse on sen polttomerkin itseensä painanut. On paljon helpompaa pistää oma epäsuosio ja epämiellyttävyys jonkun toisen syyksi - valehdella sekä itselleen että muille - ennen kaikkea itselleen, että jollakin toisella henkilöllä on niin suuri valta ettei sen vuoksi saavuta kaikkea haluamaansa. Ainakaan helpolla.

Mulla ei sellaista valtaa ole. Eikä edes halua. En pysty, enkä edes halua - en ole koskaan halunnut, vaikuttamaan kenenkään maineeseen tai päämääriin, ainakaan negatiivisessa mielessä. Jokainen on oman onnensa seppä hyvin pitkälti ja sitä kautta lyö ihan itse otsaansa joko leiman "ongelmallinen" tai "hyvä tyyppi". Turha siitä on mitään vainoharhoja ketään kohtaan kehitellä, mutta toisaalta... jos vainoharhaisuus, katkeruus ja itsesäälissä rypeminen oloa helpottaa, niin... antaa palaa :) Ja tietyssä mielessä toki voin itsekin ottaa - ja otankin, enemmänkin kohteliaisuutena kuin taakkana sen, jos joku - aikuinen ja täysvaltainen ihminen, pitää mua niiiiin vaikutusvaltaisena ja suurena ihmisenä - lähestulkoon Jumalasta seuraavana, vaikka olenkin täydellinen maakrapu :)


No, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin taitaa tää äippä kuitenkin olla vasta paloautosta seuraava ;) 
Pygmi "fanitapaamisessa" kera idolinsa.

Rekisterikilpi löytyy! Mahtavuutta!

Renkaat näyttäisi olevan kunnossa myös.

Seuraavaan tarkastuskohteeseen kiiruhtaa metrinen katsastusmies.

Joo-o, menettelee...
Mutta... Mitä ihmettä?? Ei rattaita takaluukussa?!

 Rattaiden uupuminen paloautonvarustelusta vei pisteet tällä erää äidin autolle (mikä tomerana myös palomiehelle kerrottiin), mutta silti... paloauto on aina paloauto :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti